sunnuntai 27. elokuuta 2017

Päätöksistä vaikeimpia


Hei.

Viimeinen vuosi, ja etenkin viimeinen syystalvi tarjoili mielenterveydelleni oikeaa suoraa enemmän kuin olisin ollut kykeneväinen vastaanottamaan. Kaikkien näiden ikävien sattumusten summana ajauduin elämässäni tilanteeseen, jossa jouduin nielemään ylpeyteni ja vetämään takaisin ne sanat joita joskus olin järkkymättä tarkoittanut. Jouduin rikkomaan lupaukseni, toimimaan periaatteideni vastaisesti.

Jouduin tekemään päätöksiä joiden eteen en koskaan uskonut joutuvani.

Kuusi kuukautta sitten kannoin viimeistä kertaa rakkaat tummiaislapseni autoon ja palasin yksin puolityhjään, hiljaiseen asuntooni. Asuntoon, johon vasta reipas vuosi sitten muutimme Mislan ja frettien kanssa, mutta joka nyt kaikui hiljaisuuttaan muistuttaen minua tasapuolisesti niistä elämäni parhaista ja kamalimmista hetkistä joita noiden seinien ympäröimänä olen kokenut.
Mietin asiaa useamman viikon ajan, podin syyllisyyttä, koin epäonnistuneeni totaalisesti fretinomistajana. Olen kuitenkin aina halunnut tarjota vain parasta lemmikeilleni, ja vaikka Navi ja Pabi ovat saaneet nauttia lähes suuremmasta määrästä neliöitä kuin mitä itselläni on ollut käytössä, ja vaikka ne ovat aina syöneet laadukkaimpia ruokia mitä maailmalla on tarjota, niin nämä pelkästään eivät riitä.
Fretti on äärimmäisen sosiaalinen ja seurallinen lemmikki joka rakastaa olla tekemisissä ihmisensä kanssa. Osa tykkää seurailla ja touhuta mukana, osa taas ottaa rennosti kainalossa. Olin onnekas saadessani elää Navin ja Pabin kanssa liki neljä vuotta, sillä näissä tyypeissä tiivistyvät juuri edellämainitsemani piirteet. Päivääkään ei ole ollut tylsää. 

Etsin nuorisolle hiljaisesti uutta kotia. Energiani ei olisi riittänyt häsyyn ympärilläni, enkä ollut 100% varma päätöksestäni missään vaiheessa. Ajatukseni kuitenkin oli, että mikäli se oikea koti löytyisi, niin saisivat Navi ja Pabi muuttaa sinne viettämään loppuelämäänsä. Halusin uuden kodin olevan sellainen, että voisin olla täysin varma siitä että rakkaista freteistäni pidettäisiin huolta, että niitä hemmoteltaisiin, niille tarjottaisiin mahdollisimman luonnonmukaiset oltavat ja ennenkaikkea että niille olisi aikaa. Että ne saisivat päivittäin sitä yksilöllistä huomiota jonka ne ansaitsevat ja jota ne tarvitsevat. Sekä että voisin itse olla kartalla niiden kuulumisista ja nähdä niitä niin halutessani.
Ystäväni avustuksella asiat järjestyivät paremmin kuin olin uskaltanut unelmoidakaan. Nuorisolle löytyi paras mahdollinen koti. Koti, johon voin luottaa täysin, josta tiedän että tummiaiset tarpeineen tulevat ensimmäisenä, ja että niiden hoitoon löytyy täydet resurssit.
Niin Navi ja Pabi matkasivat helmikuun 13. päivänä Tampereelle Terhin luo. Terhin tytär on kaverini frettipiireistä joten tiesin jo ennestään millaiseen kotiin nuoriso pääsisi, sekä että voisin aina halutessani tarkistaa pienten voinnin ja kuulumiset. Navilla kotiutuminen kesti hieman pidempään, mutta nykyään prinsessakin viipottaa uudessa omakotitalokodissaan niin kuin olisi aina asunut siellä. Navi ja Pabi pääsevät myös säännöllisesti leikkimään muiden frettien kanssa, ja pääsevät aina säiden salliessa ulkotarhaan temmeltämään. Kävin itse Tampereella muutama kuukausi takaperin, jolloin Terhi ihanasti tarjoutui hakemaan minut katsomaan Navia ja Pabia kotiinsa. Oli ihana huomata että tummiaiset muistivat vielä minut ja yhteisen tapamme leikkiä, mutta vielä sitäkin ihanampaa oli huomata miten hyvin ne olivat kotiutuneet, ja miten onnelliseksi nämä tyypit uuden omistajansa tekivätkään.  



Puoli vuotta on siis kulunut ilman omia nelijalkaisia lemmikkejä. Vasta Navin ja Pabin lähdön jälkeen ymmärsin kunnolla sen, miten väsynyt oikeasti olinkaan. Olin lannistunut sekä kyynistynyt siitä, että kaikesta vaivannäöstäni ja välittämisestäni huolimatta jouduin luopumaan Mislasta, Veetistä, Taavista, Hatista ja Eelistä. Yhdenkään lähtöön en ollut kerinnyt varautua, ja jouduin parin kuukauden aikana kestämään sen viisi kertaa.
Vasta frettien lähdettyä ymmärsin miten uskomattoman paljon jaksamista ja aikaa ne tarvitsevat. Vaikka hiekkalaatikkokäyttäytyminen olisikin käpälässä, niin fretti on silti pohjimmiltaan järjestelijä. Pabilla oli tapana kaivaa hiekkalaatikoiden sisällöstä puolet lattialle, oli siellä sitten pellettiä tai hiekkaa. Nyt näiden hullunkuristen tapojen muisteleminen saa hymyn suupielille, mutta vielä talvella olisin halunnut itkeä ja hautautua peiton alle jokaisesta hutikakasta ja kumotusta hiekkalaatikosta. Pelkäsin jokaisena päivänä töistä kotiin palatessani että löytäisin Navin tai Pabin kuolleena, ja jos jompi kumpi ei ilmestynyt kutsusta huoneeseen mennessäni, nousi pala kurkkuun ja aloin paniikissa käymään vilttejä ja petejä läpi ajatellen heti että jotain on pielessä. Oli mahdotonta nauttia frettien omistamisesta, kun jokainen ääni - sen puuttumisesta puhumattakaan - nosti karvat pystyyn ja ajoi minut paniikin äärelle. 

Mutta eteenpäin on jatkettava, senhän me kaikki tiedämme. Vielä puoli vuotta sitten koin elämäni ajautuneen metsän reunaan, ainoana vaihtoehtoinani työntää pää pensaaseen ja jatkaa eksyneenä itseni etsimistä. Tuntui hankalalta sopeutua arkeen, tuntui hankalalta tulla toimeen omien päätösten ja kokemusten kanssa. Tuntui epäreilulta kohdata tämä kaikki yksin, kun elämässä oli vihdoin ollut hyvää vaihetta takana jo reilun vuoden ajan.
Mutta niin vain elämä yllättää joskus positiivisestikin. Olen löytänyt elämääni ihmisen, joka on paitsi paras ystäväni, myös kumppanini. Minulla on työ jota todella rakastan, vaikka se säännöllisesti muistuttaakin minua siitä etten enää jaa elämääni sen seitsikon kanssa joka on tähdittänyt tätä blogia, auttanut jakamaan tietoutta ja toivottavasti myös ollut suureksi avuksi niille, jotka freteistä tai akitasta rotuna ovat olleet kiinnostuneita. Nuo seitsemän niin rakasta tyyppiä, jotka olisin mielelläni pitänyt elämässäni vuosikymmenen verran.

Kotoani löytyy tällä hetkellä viisi käärmettä ja avopuolison mukana tullut chihuahua-vanhus on päässyt paikkaamaan rapsuteltavan otuksen roolia, vaikkakaan en vielä tätä koiraa osaa kunnolla omanani ajatella. Elämässäni esiintyviä eläimiä voi vielä seurata Instagramista hashtagilla #tassujentahdissacrew, ja omaa vaihtelevaa kirjoittelun tarvetta pyrin paikkaamaan uudella itseeni keskittyvällä blogilla. Voit kurkata sen tästä.
Varovainen unelma akitapennusta on nostanut päätään, mutta vielä ei kuitenkaan ole oikea aika, enkä koe että yksikään pentu voisi vielä Mislan saappaita täyttää. Frettien suhteen en ole enää varma. Olen äärimmäisen huolissani siitä, mihin frettien terveydentila on menossa siitäkin huolimatta että meillä nykyään on valmiudet ja tietoa niiden oikeanlaiseen ruokintaan ja hoitoon, mutta silti näätiä menehtyy vakaviin sairauksiin iässä jossa niiden pitäisi olla parhaimmillaan.
Vaikka en frettijutuissa ole enää sisällä samalla tavalla kuin ennen, niin mielenkiinto ja rakkaus lajia kohtaan ei ole sammunut. Haluan tietää missä mennään ja miksi mennään ja toivon todella että frettien terveydentila kohenisi vielä lähivuosien aikana. On asioita joista olen huolissani ja saattaa hyvinkin olla, että vielä jonain päivänä avaan enemmän tänne bloginkin puolelle (älkää kuitenkaan pidätelkö hengitystä). Nyt on kuitenkin aika panostaa omaan hyvinvointiin ja elämään.

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja hetkestä, mitä sain viettää Mislan ja frettieni kanssa. Olen kiitollinen Mislan ja näätien kasvattajille siitä, että he luottivat minuun ja että sain tarjota kodit näille toinen toistaan omalaatuisemmalle persoonalle. Olen myös kiitollinen teille kaikille siitä, että olette kulkeneet mukanamme siitä saakka kun tämä tarina kuusi vuotta sitten alkoi, ja etenkin kauniista sanoistanne viisikon poismenoon liittyen.
Jätän blogin luettavaksi sillä uskon siitä olevan edelleen suuresti hyötyä niille, ketkä fretin hankkimista harkitsevat. Yritän jossain vaiheessa korjailla blogin kuvabugeja jotta se säilyisi edelleen mukavasti luettavana, sekä tehdä pientä päivittelyä sitä kaipaaviin osioihin.

Toivotaan että tämä tarina saisi jatkoa vielä jonain päivänä. Nyt on kuitenkin aika sanoa kiitos ja näkemiin. 

♥ Manta

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itseänikin harmittaa, miten elämä on kohdellut sinua tässä vuoden aikana, vaikken sinua henkilökohtaisesti tunnekaan.

Uusi blogi pääsee ehdottomasti lukulistalle!

Lähetä kommentti