keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hirveä ikävä teitä

Melkein puoli vuotta on kulunut edellisestä postauksesta. En valehtele sekuntiakaan kun kerron että tuo aika on todellakin tullut tarpeeseen. En ole pystynyt kirjoittamaan tapahtuneista asioista ennen tätä hetkeä ilman että olisin hukuttanut näppäimistöni kyyneliin.
Olen jäsennellyt tätä tekstiä pääni sisällä kaikki nämä kuukaudet, ja kun vihdoin päätin alkaa kirjoittamaan, tuntuu sanojen löytäminen yhtäkkiä kovin vaikealta.

Yritän aloittaa pohjustamalla hieman elämääni ennen edellistä kesää. 2015 kesällä kirjoitin siitä, kuinka etsin omaa asuntoa itselleni ja eläimilleni. Muutin Mislan ja frettien kanssa Espoon Tuomarilaan, ensimmäistä kertaa yksin, ja täytyy sanoa että se oli yksi tähänastisen elämäni parhaimmista päätöksistä. Eläinlauma sai vaivihkaa lisäystä kun luokseni kotiutui viljakäärme sekä kenian hiekkaboa kodinvaihtajina. Olen aina rakastanut käärmeitä ja halunnut hankkia sellaisen, ja koska ajankohta harrastuksen aloittamiselle oli otollinen niin päätin alkaa tekemään siirtymää myös matelijaharrastuksen puolelle.

Maaliskuussa 2016 sain asuntotarjouksen Espoon kaupungilta, joten pakkasin kimpsuni ja kampsuni sekä eläimeni, ja muutimme koko poppoo Espoon Kivenlahteen, ja siellä olen edelleen kirjoilla. Käärmeitä tuli puolihuomaamatta lisää kevään ja kesän aikana, tällä hetkellä kotoani löytyy kaksi viljakäärmettä, thayerin kuningaskäärme, kuningasboa, ruusuboa, kenian hiekkaboa sekä kaksi kyningaspytonia. Käärmeet ovat vieneet sydämeni ja olinkin suunnitellut laajentavani harrastusta matelijoiden parissa entisestään, mutta tällä hetkellä tilanne on hieman mutkikas. Palataan siihen myöhemmin.

Sitten eläimiin. Kuten aiemmasta postauksestani huomasitte, Eeli, Hatti ja Misla eivät enää ole kanssani. Eivätkä myöskään Veeti ja Taavi. 
Heinäkuussa huomasin Eelin alkaneen laihtua. Poika oli kuitenkin vielä pirteä, ja oireet viittasivat lisämunuaissairauteen, joten laitatin pojalle implantin. Huomasin kuitenkin pian etteivät oireet alkaneet helpottaa, joten varasin Eelille ajan Evidensiaan Tammistoon muutaman päivän päähän. Kun tulin kotiin töistä tuona päivänä, huomasin heti ettei kaikki ollut kunnossa. Eeli oli todella apaattinen, lähes veltto, ei ollut halukas syömään saati juomaan eikä ollut kiinnostunut edes nutriplussasta. Lähdin ajamaan Vantaalle pala kurkussa tietäen ettei tämä reissu tule päättymään hyvin. Kun vihdoin pääsimme perille, nappasin Eelin syliini ja juoksin vastaanottoaulaan. Pidin poikaa rintaani vasten ja huomasin ettei Eelillä ollut enää paljoa aikaa jäljellä. Sen hengitys raskautui ja se alkoi pitää omituista ynisevää ääntä. Olin täysin neuvoton ja yritin kohentaa Eelin asentoa, sanoa hoitajille että nyt on kiire, mutta oli liian myöhäistä. Eeli nukkui pois sylissäni eläinlääkäriaseman vastaanottoaulassa. Hajosin tuhansiksi palasiksi enkä pystynyt lopettamaan itkemistä, tuntui kuin sydän olisi revitty ulos rinnasta ja olin niin pahoillani rakkaan pienen jääkarhuni puolesta siitä, ettemme ehtineet saamaan apua tai etten edes ehtinyt lopettaaman sen tuskia ennenkuin se ei enää itse jaksanut taistella.
Minut kutsuttiin huoneeseen jonne mennessäni totesin että mitään ei ole enää tehtävissä, Eeli oli jo poissa. Hoitaja kuunteli Eelin jonka jälkeen eläinlääkäri kuunteli pojan uudelleen todetakseen ettei sydän enää lyö. Olin murskana ja samaan aikaan hieman turhautunut, tottakai tiesin itse oliko lemmikkini enää elossa vaiko eikö.
Odottelin huoneessa liki tunnin ajan, Eeli syliss
äni, kunnes eläinlääkäri tuli huoneeseen ja kyseli minulta Eelin viimeaikaisista oireista ja siitä mitä tapahtui. Ell ehdotti että voisi avata Eelin paikan päällä, toinen vaihtoehto olisi ollut viedä poika itse Eviraan avattavaksi. Koin tuossa tilanteessa helpommaksi sen että pystyin odottamaan samassa paikassa vastausta siitä mikä pojalla loppujen lopuksi oli, joten annoin lääkärille luvan avata Eelin paikanpäällä.
Odottelin reilun tunnin ajan kunnes minut kutsuttiin takaisin huoneeseen. Pöydällä oli pahvilaatikko ja tiesin Eelin olevan siellä. Taas tuntui pahalta. Eläinlääkäri kertoi löytäneensä Eelin sisäelimistä lukuisia kasvaimia, epäily lymfoomasta ja mahdollisesti myös insulinoomasta. Olin huojentunut siitä että sain tiedon siitä mikä pojalla loppuviimein oli, mutta samaan aikaan olin myös vihainen itselleni siitä että en ollut tajunnut ajatella lymfoomaa edes vaihtoehtona, vaikka jälkeenpäin ajateltuna kaikki oireet viittasivat siihen. Koin todella pahan takaiskun itseäni kohtaan harrastajana, olen aina olettanut tiedostavani yleisimmät frettien sairaudet ja niiden oireet vaikka silmät sidottuina, mutta ilmeisesti olin alitajunnassani sulkenut koko vaihtoehdon pois. Toin pojan kotiin ja laskin sen hetkeksi frettihuoneen lattialle, jotta Veeti, Navi, Taavi ja Pabi huomaisivat ettei tyypistä ole enää leikkikaveriksi. Kaikki haistelivat Eeliä pitkään, kunnes jatkoivat omien juttujensa parissa. Uskon että eläimet ymmärtävät milloin kaveria on enää turha yrittää pyytää leikkeihin mukaan, joten etenkin tämän kokoisen lauman omistajana koin sen olleen velvollisuuteni jotta kukaan ei jäisi kaipaamaan tai etsimään puuttuvaa tyyppiä. Eeli nukkui pois 4 vuoden iässä, ja minun oli vaikea uskoa tapahtuneen olleen totta. Seitsemästä omasta lemmikistäni, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja jakanut elämäni vuodesta 2011 lähtien, Eeli oli ensimmäinen joka kuoli. Ja se murskasi sydämeni.

Ei kulunut kuin kolme viikkoa, kun maailmani alkoi hajota totaalisesti palasiksi. Olin juuri viettänyt valmistujaisiani kotipaikkakunnallani Seinäjoella, olin alkanut toipua Eelin poismenosta ja ostin itselleni lentoliput Australiaan vuoden lopulle, tarkoituksenani lähteä muutaman viikon mittaiselle kesälomalle jota en Suomessa pitänyt. Tuntui että elämä ehkä alkaisikin voittaa jälleen, ennen Eelin poismenoa elin parhainta jaksoa elämässäni enkä ole koskaan aiemmin ollut niin onnellinen kuin niihin aikoihin. Seuraavana päivänä valmistujaisistani, huomasin Hatin naaman turvonneen. Hatti muutti asumaan takaisin Seinäjoelle ulkotarhaan samoihin aikoihin kun muutin Tuomarilasta Kivenlahteen, sillä se ei vain tullut enää toimeen muiden kanssa. Jopa Veeti ja Taavi saivat höykytystä osakseen. Hatilla menikin todella hyvin ulkotarhassa, se oli hyvässä kunnossa, koko eläin oli pelkkää lihasta ja se tuntui nauttivan arjestaan koloja kaivellessa ja lihanpaloja piilotellessa. Oletin että Hattia oli pistänyt ampiainen, sillä vain toinen puoli sen kasvoista oli turvonnut, ja tiesin sen olleen sen luonteinen että se olisi varmasti ampiaisia mielellään jahdannutkin. Otin pojan mukaani Espooseen ja varasin sille ajan eläinlääkärille.
Emme ehtineet olla kotona kuin päivän, kunnes seuraavana päivänä kun tulin töistä kotiin, näin Hatin sykkyrällä Ferret Nationin alimmassa kerroksessa, häntä ulkona häkin pinnojen välistä. Heti frettihuoneen ovelle saavuttuani huomasin ettei kaikki ollut kunnossa, ja kun pääsin Hatin viereen, tiesin että oli liian myöhäistä. Hatti oli jo osittain kangistunut joten sen kuolemasta oli kulunut jo joitain tunteja. Poika söi ja joi normaalisti aiemmin ja turvotuskin oli alkanut laskea annettuani kyytabletin sille, joten olin totaalisen ymmälläni enkä oikein osannut sisäistää koko asiaa. Jo toinen fretti muutaman viikon sisään. En meinannut uskoa koko asiaa todeksi, laitoin Hatin muovipussiin ja jääkaappiin sillä tiesin että minun täytyisi viedä se Eviraan vielä myöhemmin. Lupasin itselleni jo aiemmin että mikäli yksikään eläimistäni kuolee ilman, että voin olla 100% varma syystä, niin vien ne avattavaksi jotta kuolinsyyt saadaan selville. Olin surullinen Hatin puolesta, en ymmärtänyt mistä on kyse ja reagoiminen sen poismenoon niin pian Eelin jälkeen oli vaikeaa.
Myöhemmin sain Hatin ruumiinavauksen tulokset. "Aivoissa ja aivokalvoilla äkillinen, märkäinen, bakterielli tulehdus". Olin entistä enemmän ymmälläni, olin jälleen turhautunut siitä etten ollut tajunnut asiaa vaan olin täysin varma siitä että kyseessä oli ampiaisen pistos. Enkä tiedä, saattoi ollakin. Mitään syytä tulehduksen alulle ei pystytty nimeämään. Hatti menehtyi 4 vuoden iässä, kuten Eelikin. Jo kaksi frettiä oli viety minulta pois aivan liian varhain.

Menin töihin seuraavana päivänä, sillä koin että se pitäisi ajatukseni poissa Eelistä ja Hatista parhaiten. Työpäivä ei mennyt ihan putkeen, hoidin todella hankalaa asiakaspalvelutilannetta, mutta kun vihdoin sain tilanteen selvitettyä, olin äärimmäisen tyytyväinen itseeni ja toimintaani ja fiilikseni kohentui huomattavasti. Lähdin käymään kotona kun sain duunikuviot selvitettyä, olin matkassa kollegani autolla jota lainasin hoitaakseni työkeissini alta pois. Kun tulin kotiin, Misla ei tullut minua vastaan. Se ei tunkenut kuonoaan oven välistä päästäkseen lipsuttamaan käsiäni, ei ollut hyppäämässä minua vasten ennenkuin edes saan kenkiäni pois jaloista. Kutsuin Mislaa varovasti nimeltä, ja kun sitä ei näkynyt, tiesin heti että jokin on pahasti pielessä. En uskaltanut astua eteistä edemmäs, sillä yksikin askel eteenpäin avaa näkymän yksiööni (fretit ovat vallanneet makuuhuoneen). Kun astuin ovesta sisään, näin Mislan makaamassa sängylläni. Liikkumattomana, muovipussi päässään.
On vaikea kuvata sanoiksi niitä tunteita joita koin tuona hetkenä. Epäusko oli ehkä päällimmäisin. En kyennyt tekemään muuta ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kuin ottamaan pussin pois Mislan päästä ja lyyhistymään eteisen lattialle. Itkin niin että minun oli vaikea hengittää, halusin herätä pahasta unesta, viedä Mislan ulos ja jatkaa meidän elämää normaalisti, mutta tiesin kokoajan eläväni todellisuudessa. Soitin kollegalleni, äidilleni, Mislan kasvattajalle sekä ystävälleni. Työkaverini lähti luokseni samantien ja ystäväni soitti liki naapurissani asuvalle yhteiselle ystävällemme joka lähti myös luokseni.
Tähän väliin täytyy sanoa etten välttämättä olisi selvinnyt tilanteesta ilman työkaverini sekä ystäväni apua. Keräilin itseäni hetken ulkona, tietäen kuitenkin että Misla olisi pakko siirtää johonkin mahdollisimman pian. Niin paljon kuin ajatus inhottikin minua, tiesin etten voi jättää kuollutta koiraa sängylleni pitkäksi aikaa. Käärimme Mislan keltaiseen vilttiin ja ystäväni ajoi auton oven edustalle. Nostimme Mislan sängyltä ja tunsin kuinka peitto oli vielä lämmin koiran alla. Kannoimme Mislan autoon ja googlasimme paikan jota kautta saisin lähetettyä Mislan samaan pieneläintuhkaamoon kuin minne lähetin Eelin ja jonne myös Hatti oli määrä lähettää ruumiinavauksen jälkeen. Ajoimme eläinlääkäriin ja kannoimme Mislan sisään, kollegani kertoi soittaneensa paikkaan aiemmin ja henkilökunta näytti hieman hämmentyneeltä. Kun eläintenhoitaja sitten vetäisi tuhkaamon esitteen esille, tajusin olevamme väärässä paikassa. Niin sitten kannettiin Misla takaisin autoon, kyyneleet silmissä naurahdin ja pyysin anteeksi Mislalta sitä että yhteiselo kanssani on aina ollut niin hirveää säätöä - jopa vielä silloin kun toinen ei enää ollut tässä maailmassa.
Kun pääsimme vihdoin oikean eläinlääkäriaseman pihaan ja otimme Mislan jälleen ulos autosta, alkoi tilanne selkeytymään päässäni entistä pahemmin. Tiesin että kun jätän Mislan sinne, en tulisi näkemään sitä enää koskaan. Veimme Mislan klinikan takahuoneeseen ja pyysin saada viettää vielä hetken aikaa kaksin koirani kanssa.
Siellä makasin klinikan lattialla, naama haudattuna Mislan turkkiin joka oli litimärkä kyyneleistäni. Hieroin sen pehmeitä korvia ja annoin sille älynystyrärapsutuksia joita se rakasti. Pyysin anteeksi tuhansia kertoja siitä että en ollut kotona, siitä että pussi oli jäänyt sen ulottuville, siitä että en ollut sen kanssa sinä hetkenä kun se oli peloissaan. Pyysin anteeksi kaikista niistä kerroista kun en ymmärtänyt sen käytöstä, siitä että motkotin sille pöhisemisestä juhannusreissullamme kun se vain yritti ilmoittaa minulle lähellä olevasta karhusta. Pyysin anteeksi siitä etten pystynyt pelastamaan sen henkeä. Kiitin sitä siitä että se pelasti minun omani, useaan otteeseen. Rankimmat masennusjaksot elämässäni kun aidosti mietin luovuttamista, se oli aina läsnä ja herättämässä minut takaisin todellisuuteen siitä, että en voisi jättää sitä yksin, ettei vielä ollut aika luovuttaa. Kiitin sitä kaikista niistä lukemattomista kerroista kun se pysyi hievahtamatta kainalossani ja painoi päänsä rintaani vasten samalla kun itkin silmiä päästäni ex-poikaystävien vuoksi. Kiitin sitä niistä hetkistä kun tulin kotiin ja se loikki vastaan häntä heiluen ja pelasti surkeimmatkin päiväni. Kiitin sitä siitä uskomattomasta määrästä saamaani rakkautta jota en ole keneltäkään muulta saanut. Siitä että se oli paras ystäväni viimeisen kolmen ja puolen vuoden ajan. Kun tiesin että oli aika lähteä, hieroin sen kolmionmuotoisen korvan taustaa ja suutelin sitä kuonolle vielä kerran ennenkuin nousin ylös ja kävelin ovelle. Katsoin Mislaa painaessani oven kiinni samalla kun yritin kasata itseäni. Ja se oli viimeinen kerta kun näin rakkaan ystäväni, elottomana eläinlääkäriaseman takahuoneen lattialla.
Ensimmäinen viikko Mislan kuoleman jälkeen kului kuin sumussa. Sain viikon sairaslomaa töistä. Parin päivän jälkeen kyyneleitä ei enää tullut. Ystäväni veivät minut mökille pariksi päiväksi jotta minun ei tarvinnut mennä heti takaisin kotiin. Sukulaiset ja ystävät soittelivat minulle päivittäin ja minut pyrittiin pitämään mahdollisimman kiireisenä jotta saisin muuta ajateltavaa, ja täytyy myöntää että he onnistuivat siinä hyvin. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman niin loistavaa tukiverkostoa kuin mikä minua onnekseni ympäröi. Mislan poismeno on ollut tähänastisen elämäni ehdottomasti rankin koettelemus. Vielä tänäkin päivänä, kun tapahtuneesta on kulunut päivän verran alle puoli vuotta, selailen Mislan kuvia ja itken silmiä päästäni tuntien ajan. Aika on paras ja ainoa lääke, sen ansiosta voin kuitenkin nykyään myös muistella Mislan kanssa kokemiamme kommelluksia ääneen purskahtamatta heti itkuun. Misla tuhkattiin ja vein puolet sen tuhkista lapsuudenkotiini Seinäjoelle, jonne istutimme kirsikkapuun sen tuhkien kanssa. Ajatus on minusta äärimmäisen kaunis, sillä puu käyttää tuhkasta saamansa ravintoaineet kasvuun. Käytännössä kuollut yksilö saa uuden elämän, ja minulla on konkreettinen paikka johon mennä muistelemaan Mislaa.

Olin täysin turta Eelin, Hatin ja Mislan poismenon jälkeen. Tuli kuun loppu ja olin varannut eläinlääkäriajat Taaville, Veetille ja Naville. Taaville ja Naville niiden sydänten toimintaa silmällä pitäen, Veetille perustarkastus. Viikkoa ennen eläinlääkäriaikaa huomasin Veetin alkaneen juomaan huomattavasti suurempia määriä kuin aikaisemmin. Eläinlääkäriin mentäessä sen suusta tuli vaahtoa, joten siltä otettiin munuaisarvot. Tulokset romuttivat maailmaani entisestään; Veetin munuaiset olivat pettämässä. Eläinlääkäri tarjosi vaihtoehtona sitä, että alkaisin ruokkimaan Veetiä kissoille tarkoitetulla munuaisruualla, mutta päätin toisin. Olin luvannut itselleni että mikäli yhdellekään lemmikeistäni tulee sairaus jonka parantaminen on mahdotonta ja joka vaikuttaa lemmikin elämänlaatuun merkittävästi, en jää kiusaamaan toista. Olin jo päätökseni tehnyt ja niin Veeti, ensimmäinen frettini, nukkui ikiuneen sylissäni Linnunmäen vastaanotolla. 
Veeti lähti rauhallisesti. Ensin se nukahti syliini ja jonkin ajan kuluttua siitä, kun se sai viimeisen lääkeannoksensa, se nukkui hiljaa pois. Veeti oli minulle äärimmäisen rakas ja omalla tavallaan erikoinen, sillä se oli ensimmäinen frettini ja syy siihen miksi tähän harrastukseen kuusi vuotta sitten hurahdin. Veeti nukkui pois viiden ja puolen vuoden iässä.
Vein Veetin kotiin ja näytin sen muulle laumalle. Pelkäsin eniten Taavin reagointia tapahtuneeseen sillä pojat olivat olleet yhdessä koko tämän ajan. Voin pahoin Veetin poismenon jälkeen, mutta en pystynyt enää huutoitkemään sen vuoksi. Olin vain hiljaa ja äärimmäisen surullinen rakkaan pusumaatin poismenon johdosta, mutta tällä kertaa levollisemmin mielin kun ensimmäistä kertaa koin että pystyin itse vaikuttamaan tapahtuneeseen ja että tein palveluksen rakkaalle ystävälle.

Kului kolme viikkoa. Joka ikinen päivä kun tulin töistä kotiin, hiivin peläten frettihuoneen ovelle ja kutsuin Taavia, Navia ja Pabia. Kun joku kolmikosta ei ilmestynyt paikalle samantien, pelkäsin pahinta ja yritin henkisesti valmistautua etsimään ruumista frettihuoneesta. Kaikki kuitenkin ilmestyivät ennemmin tai myöhemmin joka kerta, ja kun eläinlääkärissäkin oli sanottu kaikkien olevan ok niin yritin rauhoittaa mieltäni.
Eräänä iltana olin tietokoneella ja kello oli jo paljon, reilusti yli puolenyön. Kuulin yhtäkkiä normaalista poikkeavaa ääntä frettihuoneesta, ja pala kurkussa säntäsin katsomaan mikä on pielessä. Taavi makasi pitkin pituuttaan frettihuoneen lattialla silmät selällään ja sen sieraimista, suusta ja peräpäästä valui limaa. Tiesin heti nähtyäni sen, että tämäkään tarina ei tulisi päättymään kauniisti. Yritin olla panikoimatta ja soitin Emeliinalle, nappasin Taavin syliini ja lähdin ajamaan kohti Viikkiä. Bensa oli lopussa, puhelimen akku oli lopussa. Tankkasin salamannopeasti ja ajoin länsiväylää pitkin niin lujaa kuin suinkin uskalsin, Taavin hengittäessä raskaasti sylissäni. Itkin koko matkan ja joka toinen sekunti harkitsin sitä että olisin asettanut Taavin tielle ja ajanut sen yli, sillä en halunnut mitään muuta enempää kuin lopettaa sen kärsimyksen. Pääsimme Itä-Helsingin rajalle kunnes Taavi ei enää jaksanut. Tunsin sen ruumiin veltostuvan sylissäni, ajoin auton tien sivuun ja yritin etsiä pulssia. Ei mitään. Olin liki tunnin ajomatkan päässä kotoa, Taavi menehtyneenä sylissäni ja oma henkinen jaksaminen totaalisesti nollassa. Jälleen kerran en ehtinyt saamaan apua lemmikilleni ennenkuin oli liian myöhäistä. Jälleen kerran pitelin kuollutta frettiä sylissäni ja ajoin kotiin näyttääkseni sen Pabille ja Naville. Ja jälleen kerran laitoin oman lemmikkini jääkaappiini odottamaan seuraavaa päivää jotta voisin viedä sen Eviraan tutkittavaksi.
Kaikki tapahtui niin nopeasti että olin ihan pihalla seuraavat pari päivää. Olimme juuri hiljattain käyneet eläinlääkärillä, Taaville oli laitettu implantti suurentuneen lisämunuaisen vuoksi jonka ei kuitenkaan pitänyt aiheuttaa mitään ongelmia.
Kun sain tutkimustulokset Eviralta, se veti viimeisetkin sydämeni rippeet sirkkelin läpi. "Vasemmassa lisämunuaisessa suuri, pahanlaatuinen, kuorikerroksesta lähtöisin oleva kasvain, karsinooma. Lisämunuaisen kasvain tunkeutunut alaonttolaskimoon, lähes tukkien sen. Lisämunuaisen karsinooman etäpesäkkeet haimassa, pernassa ja ruuansulatuskanavan imusolmukkeissa. Sydämen laajentuma."
Olin äärimmäisen surullinen siitä, että Taavi joutui elämään elämänsä viimeiset ajat näin sairaana, enkä itse ollut mitenkään tietoinen siitä mitä oli meneillään. Jos eläinlääkäri olisi sanallakaan maininnut kasvainten mahdollisuutta, olisin pyytänyt avaamaan Taavin siltä paikalta kun eläinlääkärin vastaanotolla jo olimme. Ja se olisi ehdottomasti jäänyt pöydälle jos tällaisesta olisin ollut tietoinen. Menetin totaalisesti luottamukseni lääkäreitä kohtaan, sillä jos johonkuhun olen ollut valmis sokeasti luottamaan niin se on fretteihin erikoistunut eläinlääkäri. Näin ei olisi saanut tapahtua. Ainut lohtu jonka tutkimustulokset minulle toivat, on se että tiedän etten olisi voinut tehdä asialle yhtikäs mitään. Paitsi päästää Taavin pois jotta sen ei olisi tarvinnut kokea tuskallista kuolemaa. Taavi oli toinen frettini ja eli Veetin lailla liki viisi ja puoli vuotta, joka kuitenkin on mielestäni aivan liian vähän tälle lajille.

Halusin liittää mukaan Facebook-päivitykseni lyhyeltä ajalta tapahtuneiden asioiden jälkeen, sillä se kiteyttää paremmin sen millaisia fiiliksiä olen kaiken tämän jälkeen käsitellyt ja millaista eläinharrastus voi pahimmillaan olla.

Kaikki viisi lähetin tuhkattavaksi Sateenkaarisillan pieneläinkrematorioon. Ikävä kyllä, joskus tulee se aika kun täytyy miettiä mihin rakkaan lemmikin viimeinen matka vie. En voisi olla kiitollisempi Sateenkaarisillalle ihanasta palvelusta ja heidän osoittamastaan empatiasta tuona aikana, kun parin viikon välein soitan tilatakseni tuhkausta seuraavalle lemmikilleni. Kiitos.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen paininut syyllisyyden- ja ikäväntunteen kanssa enemmän kuin koskaan. Olen yrittänyt miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin, vaikka tiedän sen olevan tässä vaiheessa merkityksetöntä. Kello on liki yksi yöllä viimeistellessäni tätä postausta. Olen upottanut tähän viimeisen viikon aikana tunteja ja tunteja, osittain siksi että aika on ollut rajallista, osittain siksi että en yksinkertaisesti ole pystynyt jatkamaan eteenpäin. Minulla on vielä paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta ne saavat odottaa toiseen kertaan. Olen viettänyt viimeiset viisi ja puoli viikkoa Australiassa ja ylihuomenna on aika lähteä takaisin kotiin. En tiedä miltä tuntuu palata takaisin asuntoon jossa olen viettänyt elämäni onnellisimmat ja surullisimmat hetket. Viimeisten viikkojen aikana olen pitkästä aikaa pystynyt tuntemaan oloni onnelliseksi jopa useiden päivien ajan ja toivoisin sen jatkuvan myös paluuni jälkeen. Ilman tätä matkaa minulla ei varmasti olisi ollut vieläkään voimia kirjoittaa tapahtuneista, mutta tässä vaiheessa en voi olla kuin kiitollinen itselleni siitä että sen viimein tein, sillä tämä antaa omanlaistaan selkeyttä itsellenikin näiden asioiden käsittelyn suhteen. On aika päästää irti. Hirveä ikävä teitä;

Eeli
11.06.2012 - 13.07.2016

Hatti
26.04.2012 - 01.08.2016

Misla
22.10.2012 - 02.08.2016

Veeti
12.03.2011 - 31.08.2016

Taavi
12.05.2011 - 23.09.2016

*

Älä seiso haudallani itkien;
en ole siellä, nuku en.
Jatkan elämääni tuhannessa tuulessa,
olen timantinhohde lumessa.
Olen aurinko, joka kultaa viljaa,
syyssade, joka putoaa hiljaa.
Kun heräät aamun hiljaisuuteen,
olen ylitsesi maahan uuteen
matkaavien muuttolintujen lento.
Olen öisten tähtien loiste hento.
Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä - kuollut en.

10 kommenttia:

Irvikissa kirjoitti...

Ihan kamalaa! Luin koko stoorin ja silmät ja posket märkinä. Sulla on ollut todella raskasta, ja ymmärrän hyvin miksi blogi on ollut hiljaa. Olisin itsekkin varmasti romahtanut täysin tälläisen jälkeen.
Tuntuu kyllä itsestä hyvin kummaliselta, kun nyt kun luin tämän sinun juttusi niin olet 4 tietämäni ihminen joka on samana kesänä/syksynä menettänyt lemmikkinsä osalle on löytynyt syy ja osa on lopetettu kun syytä ei ole löydetty.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksuja tulevaisuuteen <3
Olisi mukava kuulla käärmeistäsi lisää :)

Nath kirjoitti...

Olen todella pahoillani puolestasi! :( Tekstiä lukiessa tuntui siltä, että nyt on aivan liikaa koettelemuksia heitetty yhden ihmisen harteille. Eläinten kanssa ei voi koskaan tietää mitä tulee tapahtumaan, ja elämässä nyt aina muutenkin sattuu ja tapahtuu milloin mitäkin, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen kerta. Mutta nyt on kyllä ihan liikaa menetystä liian lyhyellä aikavälillä...

Kesyrottien kanssa eläessä koin vaiheen, kun oikein sai pelätä rottien häkille menoa. Yhdelle tuli mycoplasma ja seuraavalle päivälle oli varattu ell.aika, mutta aamulla löysin rotan kuolleena pää juomakupissa vesi värjääntyneen punaiseksi. Yhdellä puhkesi silmä ilmeisesti toisen rotan käveltyä sen päältä. Kerran tulin lomareissulta kotiin ja yksi rotta makasi häkin alatasolla leuka vääntyneenä sijoiltaan. Tuntui, että lopetuksia tuli lopetusten perään ja syistä, joita ei ollut osannut edes kuvitella.

Paljon voimia sinulle! Toivon, että elämässäsi jatkuu nyt pitkään onnellinen jakso!

Silja kirjoitti...

Siis en vaan voinut estää itseäni itkemästä. Miksi ihmeessä jollekin on annettu noin paljon kestääkseen? ♥ olet joutunut kohtaamaan niin järkyttävän paljon menetyksiä, ettei tuollaisessa tilanteessa kukaan jaksa.. En voi sanoa muuta kuin että yritä kerätä kaikki jäljellä olevat voimasi! Toivottavasti et joudu kokemaan mitään vastaavaa enää.. Sydän murtuu puolestasi. ♥ Hurjasti tsemppiä ja toivottavasti vain kaikkea hyvää jatkossa!

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on kuolleiden lasten äitien kertomusten jälkeen surullisinta mitä olen lukenut. Olen niin pahoillani kaikesta kokemastasi ja rakkaiden lemmikkiesi kärsimyksestä!

Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.
- Vuokko Laatio

Tiia kirjoitti...

Huhhuh, silmät ja posket märkinä täälläkin. Sanaton fiilis, kenenkään ei pitäis joutua kokemaan tollasta. Hurjan paljon tsemppiä, toivottavasti Australiassa saatu hyvä fiilis jatkuu!

Tiia Tapper kirjoitti...

Siis voiko tämä olla tottakaan? :( Voimia sinne, ja tästä päivien on vaan parannuttava. ♡

You Little Thief kirjoitti...

En tunne sinua, mutta blogiasi olen lukenut paljon. Silmät kyynelissä luin tämän kirjoituksen. Toi mieleeni viimeisimmän oman menetyksen. Kissamme laihtui hirveästi ja eläinlääkärissä suusta löytyi valtava kasvain. Syyllisyys siitä, että emme vieneet aiemmin häntä lääkäriin, ja ikävä, oli järjetön. Ei käynyt mielessäkään mikään tuollainen, ajattelin jotain hammaskiven tapaista, kun ei syönyt kunnolla. Eikai sitä halua uskoa sitä pahinta. En voi edes kuvitella miten tuskallista tuo kokemasi on ollut. Itse romahdin yhdestä lemmikistä, sinä menetit 5. Toivotaan että tulevaisuus on armollisempi ja valoisampi <3

Anonyymi kirjoitti...

Niin epäreilua.. ❤ paljon voimia sinne!

Sylvia kirjoitti...

Todella harmillista tuo tuollainen... Itse olen haaveillut frettiä, mutta en tiedä pystynkö tämän tekstin jälkeen edes ajattelemaan sitä. Ymmärrän TODELLA miltä tuo tuntuu, minulle tärkeä hevonen kuoli ja se on todella kamalaa! Noin monta menetystä on ihan kauhea määrä. Ymmärrän hyvin, jos et pysty tätä blogia kirjoittamaan. En pystynyt edes lukemaan koko tekstiä- olisin vollottanut seuraavat 5 tuntia.

Todella, todella paljon voimia sulle, otan osaa älyttömän paljon!

Kilpikonnaa alan tässä ehkä enemmän miettimään...

Itse kirjoitin tämän runon vähän aikaa sitten, ei ihan sama asia, mutta kuitenkin:

Kun ikävä on kova,
niin kova, että on vaikeaa ajatella mitään.

Ei voi ajatella muuta kuin sitä,
kuinka oli jonkun kanssa ennen,
jonkun, joita oli kaksi.

Kaksi ikävää,
toista ikävää ei voi edes tavata,
ei kuulla,
ei nähdä,
eikä tuntea,
ei voi ikinä tuntea sitä tunnetta,
mikä auttoi eteenpäin,
se toinen tunne on lähtenyt pois,
ikuisesti.

Sillä oli kipuja,
miksi niitä ei voinut parantaa?

Toinen ikävä on kaukana,
muut luulee unohtaneen sen,
vaikka ei ole unohtanut,
eikä tule unohtamaankaan.

Sen kanssa sai olla vain 5 vuotta,
liian vähän,
mutta kuitenkin niin paljon,
että ehti saada luottamuksen,
se oli silloin elämän ilo.

Kukaan ei voi ymmärtää kahta kovaa ikävää,
niitä on niin monta,
vaikka kuitenkin vain kaksi.

Ei voi vain ymmärtää,
miksi ne lähtivät,
miksi maailma teki sen,
lähetti toisen kauas pilvelle,
ja toisen lähelle, mutta tavattomiin.

Anonyymi kirjoitti...

Osanotot suureen suruun.

Lähetä kommentti