tiistai 10. kesäkuuta 2014

Masentunut lemmikinomistaja

Mosse kirjoitti blogissaan aiemmin keväällä lemmikinomistajista, jotka painivat erilaisten mielenterveysongelmien kanssa. Suosittelen ehdottoman lämpimästi ihmisiä lukaisemaan Mossen jutun läpi, ja päätin avata vihdoin myös omaa näkökantaani ja elämääni teille tämän aiheen parista.

Yläasteikäisenä masennuin ensimmäisen kerran. Masennus ei koskaan näkynyt minusta ulospäin ja näin vuosia jälkeenpäin monet ystäväni ovat sanoneet etteivät todellakaan olisi arvanneet minun kärsivän siitä. Kärsin siitä kuitenkin. Yläasteikäisenä viiltelin itseäni, mikä on kaduttanut jälkeenpäin lähinnä senkin vuoksi etteivät arvet ole häävin näköisiä ja ne saattavat vaikeuttaa työ- tai koulupaikan saantia. Kun jälkeenpäin miettii niin en tiedä itsekään teinkö sitä siksi että minusta tuntui pahalta, vai siksi koska se yksinkertaisesti tuntui hyvältä. Pääsin pahasta tavasta kuitenkin pian eroon, sitä boostasi kummasti se etten halunnut koulukavereiden näkevän jälkiä ja leimaavan minua jonkinsortin angstiteiniksi. Kävin koulupsykologilla joka tuntui kuitenkin vain syyllistävän minua tekemisistäni, joten olo ei kohentunut suuntaan eikä toiseen.
Yhdeksännellä luokalla minut siirrettiin normaalista ryhmästä ikäänkuin tuhmien ihmisten luokalle, ja täytyy kyllä sanoa että se pelasti viimeisen kouluvuoteni. Päättötodistukseni peruskoulusta ei ole häävi, mutta se olisi ollut paljon huonompi ellen olisi saanut tätä mahdollisuutta ja oikeanlaista opastusta ja ympäristöä itselleni. Tapasin exäni lukuvuoden puolivälin paikkeilla. Ensirakkaus ja parisuhde antoivat hirveästi virtaa painaa kohti tulevaa kevättä ja koulun päättymistä. Yläaste päättyi haikein fiiliksin, vasta näin jälkeenpäin sitä ymmärtää miten helppoa, mukavaa ja huoletonta aikaa se olikaan. Kesällä parisuhteessa tuli ensimmäiset iskut vasten kasvoja. Petetyksi tuleminen sattui, mutta vielä alkuhuuman ja rakkauden pyörteissä päätin antaa anteeksi. Aloitin lukion hyvillä fiiliksillä, kunnes jouduin jälleen petetyksi. Tämä vei alas kertarysäyksellä ja se näkyi myös koulunkäynnissä. Talvella muutimme kimppaan parhaan ystäväni kanssa ja keväällä sain ensimmäisen frettini Veetin lahjaksi exältäni. Olin taas hieman pirteämpi, löysin itselleni työpaikan ja kevät ja kesä kului tehdessä pitkiä lenkkejä Veetin ja myöhemmin Taavin kanssa. Syksyllä taloyhtiön mummot ja vaarit savustivat minut ja kämppikseni ulos talosta. Muutin frettien kanssa exäni kotiin asumaan, näihin aikoihin masennuroireet alkoivat palata takaisin pahempina kuin mitä ne olivat aiemmin olleet.
Hetken kituutettuani päätin hakeutua taas terapiaan, josta olikin minulle paljon apua. Koululääkäri määräsi minulle ensimmäisen masennuslääkitykseni, säännöllisen terapian ja lääkityksen avulla aloin pikkuhiljaa voida paremmin, mutta lääkitys aiheutti minulle horroskauden. En muista näistä ajoista juuri mitään sillä nukuin joka päivä vähintään 16 tuntia. Lukion kanssa alkoi lipsua pahemman kerran kun en vain viitsinyt lähteä sinne, enkä välttämättä olisi jaksanutkaan. Muutimme exäni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme. Pian tein päätöksen jättää lukion kesken ja tehdä töitä sillä välin, jotta voisin miettiä mitä tulevaisuudeltani haluan. Elämässä alkoi sujua taas paremmin, mutta henkilö jolle kävin aina asioistani juttelemassa, vaihtui. En tullut tämän uuden kanssa juttuun läheskään yhtä hyvin kuin edellisen kanssa ja ajattelin olevani jo tarpeeksi hyvässä kunnossa, joten päätin lopettaa terapiakäynnit sekä lääkityksen omin päin. Virhe.

Masennusoireet palasivat pikemmin kuin olisin kuvitellutkaan. Saavutin maagisen täysi-ikäisyyden mutta alkoholin kanssa läträäminen ei ollut koskaan kiehtonut minua sen enempää, joten kävin baarissa silloin tällöin mutta yleensä selvin päin. Ajaminen vei ajatuksia pois kaikesta ja lievitti stressiä. Kesä lähestyi jälleen ja tiedossa oli paljon mukavaa tekemistä sekä uusia laumanjäseniä, joten yritin sysätä synkät ajatukset pois mielestäni ja ajatella positiivisemmin tulevaa. Kesällä jouduimme lopettamaan Ruskan. Ruskan sairastuminen, toipilasaika ja poismeno veivät yhteensä yli kuukauden siivun kesästä. Sattui katsoa rakasta lemmikkiä kipeänä, ja kun lopullisen päätöksen aika tuli niin tuntui kuin maailma olisi kaatunut päälle. Vain pari läheisintä ystävääni ymmärsivät minua ja kokemaani kipua sekä kaipuuta rakasta ystävää kohtaan. Tuntui raskaalta kun suurin osa ympärillä olevista ihmisistä ei ymmärtänyt miten raskas kokemus tämä minulle oli, mutta lemmikinomistajana sitä on tottunut jo eläinten tärkeyden vähättelyyn.

Aika kului eteenpäin ja vaihtelevat työajat sekä tulevaisuus vaivasivat minua. Parisuhteessa tuli jälleen isoja takapakkeja jotka söivät jaksamista entisestään. Tässä välissä kuitenkin Misla saapui ja elämä hymyili taas hetken aikaa. Kesän aikana frettilauma täydentyi kuuteen yksilöön, mutta syksyllä kaikki lähti pahasti syöksykierteeseen. Samantien muutettuamme uuteen asuntoon, sain jälleen kokea pettymyksiä parisuhteessa. Vasta nyt ymmärrän sen kuinka paljon luottamuksen puute ja jatkuvassa pelossa eläminen oikeasti verottikaan voimiani. Lauma ei tuntunut millään hyväksyvän Pabia ja frettien kanssa täytyi hoitaa erityisjärjestelyjä kun pian yli puolet porukasta olivat kiimassakin. Monen lauman kanssa takkuaminen söi mielenkiintoa ja positiivisuutta ja sai olon tuntumaan epätoivoiselta. Uniongelmat, joista en ollut kärsinyt pitkään aikaan, palasivat taas takaisin kuvioihin ja pahenivat pahenemistaan talven ja kevään tultua. Kaikki ahdisti ja tuntui pakkopullalta, aloin taas miettiä erilaisia keinoja päästä ulos kaikesta. Kiireisinä hetkinä töissä tuntui etten saanut pidettyä palettia millään kasassa ja kun asiakkaat olivat menneet, en kyennyt kuin itkemään ahdistukseltani. Töihin meneminen, kotiin meneminen, koiran ulkoiluttaminen, frettihuoneen siivoaminen - kaikki tuntui siltä että ne vaativat todella suuria ponnisteluja minulta ja vapaapäivät alkoivat kulua lähinnä sohvalla makaamalla. Sitä vain havahtui että taas on menty viikko eteenpäin, paljon olisi pitänyt sinä aikana tehdä mutta silti mitään ei ole saanut aikaiseksi.
Suuri osa läheisistä ystävistäni on muuttanut toisiin kaupunkeihin opiskeluiden vuoksi. Vielä kun parisuhteessa meni huonosti, tuntui siltä että olen jäänyt täysin yksin. Aloin pelätä itseäni ja omaa turvallisuuttani muunmuassa näyttelyreissujen aikana, kun pieni osa aivoistani pyysi minua kääntämään auton rekan nokkaan. En halunnut näyttää heikolta ystävieni tai perheeni silmissä, joten pidin kaiken omana tietonani. Aloin nähdä yhä enemmän ja enemmän painajaisia, unet lyhentyivät ja heräilin muutaman tunnin välein enkä saanut enää nukuttua. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tekemään mitään järkevää. Jokainen pienikin vastoinkäyminen arjessa tuntui siltä kuin olisin saanut vuoren kokoisen kiven niskaani. Raskainta oli se, ettei edes se ihminen jota kaikista eniten rakastin, ymmärtänyt oloani saati yrittänyt kohentaa sitä. Tuntui siltä että olen tullut umpikujaan, mutta tässä vaiheessa eläimet astuvat kehiin ratkaisevasti. Olen hankkinut frettini ja koirani sillä ajatuksella, että minä myös jonain päivänä hautaan ne. En yksinkertaisesti voinut luovuttaa, en halunnut satuttaa perhettäni enkä halunnut jättää rakkaita lemmikkejäni oman onnensa nojaan. Pieni osa minusta kuitenkin kertoi että jokin on pahasti pielessä, pian ymmärsin tulleeni taas petetyksi ja päätin päättää parisuhteen jossa olin elänyt 15 kesäisestä asti. Olisi ollut moninverroin helpompaa päättää suhde siksi että rakkaus loppui, mutta niin ei käynyt. Ero ja suuri elämäntilanteen muutos vetivät minut pohjamutiin. Huomasin pian ajattelevani alituisesti itsemurhaa, pakokeinoa pois kaikesta siitä mikä minua ympäröi. Jos jostain asiasta olen iloinen masennuksen suhteen, niin siitä että olen oppinut kuuntelemaan itseäni niin että tiedän koska on todella aika hakea apua. Hakeuduin työterveyteen ja lääkitys aloitettiin uudestaan. Kävin joka viikko kontrollissa työterveydessä, lääkityksen annostusta nostettiin ja tilaani seurattiin, olin koko toukokuun sairaslomalla.

Edeltävä kuukausi on ollut samaan aikaan sekä elämäni raskain että opettavaisin, ehkä jopa avartavin. En kyennyt ensimmäisten viikkojen aikana tekemään muuta kuin makaamaan paikoillani, yritin saada ajatuksiani pois lukemalla ja tein pitkiä kävelylenkkejä luonnossa Mislan kanssa. Nuorempi pikkusiskoni on ollut korvaamaton apu eläinten hoidossa, ja olen siitä hänelle äärettömän kiitollinen. Yksi rakkaimmista ystävistäni piti minulle päättäväisesti seuraa ja jaksoi potkia eteenpäin ja piristää, tuntui hyvältä että vaikka juurikaan sanoja ei tullut niin tiesi toisen olevan läsnä. Hänen kanssaan olen voinut käsitellä vaikeita asioita läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen tuntenut itseni läpeensä paskaksi lemmikinomistajaksi - en ole jaksanut viettää frettien kanssa aikaa montaa tuntia päivässä saati touhuta Mislan kanssa mitään sen erikoisempaa. Nyt arki on lähinnä frettien kolojen täyttelyä sekä niiden ruokkimista, mutta pikkuhiljaa tunnelin päässä on alkanut näkyä valoa ja aion korvata edeltävät kuukaudet eläimilleni vielä jollain keinoin - jos en muuten niin ainakin viettämällä niiden kanssa enemmän aikaa ja panostamalla niiden oloihin 100%sesti.

Masennus on siitä hieno sairaus, että sitä ei välttämättä näe ulospäin. Olen ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen persoona, eikä monikaan ole osannut arvata että se Manta ienhymynsä takana oikeasti hautookin itsemurhaa. Masennus tuntuu olevan jopa Suomessa vieläkin aihe josta ei haluta keskustella, etenkään julkisesti. Miksi? Vähintään 5% suomalaisista tiedetään kärsivän siitä tälläkin hetkellä. Masennukseen suhtaudutaan vieläkin todella vähättelevästi ja itsemurhatilastot Suomessa pistävätkin miettimään, että eikö masentuneita ihmisiä oteta todesta vai eivätkö he vain yksinkertaisesti saa apua?
Vakavan masennuksen kanssa eläminen on opettanut minulle paljon. Vaikka en vieläkään arvosta elämää sen kummemmin, olen kuitenkin oppinut nauttimaan paremmin pienistäkin positiivisista asioista. Olen oppinut kuuntelemaan ja ymmärtämään itseäni aivan toisella tavalla sekä laittamaan asioita uudenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Vakavan masennuksen kourissa ollessani oloni on ollut kokoajan äärettömän tyhjä, kuin jotain puuttuisi mutten tiedä mitä se on. Ne yleensä piristävät asiat tuntuvat samalta pullalta kuin kaikki muukin, aamuisin ei haluaisi nousta sängystä ja iltaisin ei haluaisi mennä sänkyyn kun tietää ettei uni tule pitkään aikaan. Päivät lipuvat ohi huomaamatta, mikään ei tunnu miltään, en havaitse kauniita asioita ulkona tai pysty nauttimaan niistä, välillä tuntuu siltä kuin olisin vain tyhjä kuori ilman minkäänlaista sisintä. Ahdistuneisuus, paniikkihäiriöt ja pelkotilat lisääntyvät, etenkin eläinten kanssa olen huonoimpina aikoina miettinyt että olenko haukannut liian suuren palan. Tiedän että pystyn hoitamaan laumani hyvin mutta pahimpina masennusjaksoina jopa itsestään huolehtiminen tuntuu vähintään triathlon-suoritukselta. Masentunut ihminen voi huolehtia lemmikeistään, mutta omalla kohdallani olen huomannut että minun tulee itse voida hyvin voidakseni huolehtia lemmikeistäni vieläkin paremmin. En tiedä missä olisin ja mitä tekisin jos minulla ei olisi Mislaa ja frettejä, ne ovat kuitenkin asiat jotka joka päivä pakottavat nousemaan sängystä ja ajattelemaan välillä jotain muuta. Eläimet ovat ehdottomasti pelastaneet henkeni moneen otteeseen ja olen luvannut sekä itselleni että eläimilleni että pidän niistä huolta niiden elämän loppuun saakka. Lupaukset on tehty pidettäviksi.

Vaikka itselläni olisi kuinka huono olo tahansa, niin en halua frettieni tai Mislan kärsivän siitä. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Silloin tällöin tuntuu etten pysty antamaan niille tarpeeksi ja sitä huonoa omaatuntoa on mahdotonta kuvailla. Uskon kuitenkin vakaasti eläinten ymmärtävän, ainakin jollain asteella. Edeltävän kuukauden aikana suurin voimanlähteeni on ollut ehdottomasti Misla, joka on ollut läsnä vuorokauden ympäri. Iltaisin se käpertyy nukkumaan kiinni kylkeeni, aamuisin se tervehtii aina yhtä iloisesti korvat niskaa viistäen ja koko takaosa hytkyen. Tuntuu siltä että suhde koiraan on näinä aikoina syventynyt hurjasti.
En voi sietää säälimistä. En halua että minua säälitään, enkä pidä siitä missään tilanteessa. Se saa minut tuntemaan oloni entistäkin heikommaksi ja joudun tekemään todellisen harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tästä syystä eläimet ovat olleet ehdottomasti parasta seuraa vaikeina aikoina: ne eivät sääli mutta ovat läsnä. Olen avannut elämääni ja tuntemuksiani karvaisille ystävilleni varmasti enemmän kuin kenellekään ihmiselle. Huonoimpina aikoina jopa Navin ja Hatin raivostuttavat kepposet ravistelevat minua takaisin todellisuuteen, elämä jatkuu kyllä vaikka se välillä päähän potkiikin. Kun näkee frettien touhuilevan samoja asioita kuin aina ennenkin, saa itsekin voimaa porskuttaa arjen läpi.

Masennuksesta tulisi puhua avoimemmin, ihmisiä tulisi valistaa. Eläimet voivat olla masentuneelle ihmiselle henkiinjäämiskortti. En tiedä miksi kirjoitin tästä juuri nyt, ehkä saan vastauksen siihen joskus myöhemmin. Toivon ihmisten ymmärtävän että aina kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, mutta ettei masennus kuitenkaan ole aina suora este lemmikkien hankkimiselle tai niiden omistamiselle. Minä en olisi selvinnyt tähän päivään saakka ilman lemmikkejäni ja vaikka niistä huolehtiminen huonoimpina päivinä tuntuukin raskaalta, olen silti enemmän kuin tyytyväinen siitä että ne ovat tässä. Minun on pakko tehdä joka päivä samat asiat: ulkoiluttaa koira, ruokkia fretit, siivoilla ja niin edelleen. Nämä arkiset rutiinit ovat pitäneet minut kasassa tähän asti ja tiedän että ne tulevat tekemään niin jatkossakin.

Olen äärettömän kiitollinen kaikille niille läheisille jotka ovat jaksaneet tukea minua vaikeimpina aikoina, tarjonneet apuaan eläinten hoitamisessa ja jaksaneet kannustaa seuraavaan päivään. Uskon että masennuksesta voi toipua, mutta se vaatii aikaa ja paljon myös itseltäni. Tällä hetkellä minulla menee paremmin kuin pitkään aikaan, joten jaksan katsoa positiivisesti kohti tulevaa.

♥ Manta

6 kommenttia:

Nata kirjoitti...

Oot käynyt läpi jo niin paljon kaikkea, että voit hyvillä mielin todeta olevasi äärimmäisen vahva nainen. En epäile hetkeäkään ettet saavuttaisi tulevaisuudessa jotain hienoa. Kun vaan nyt saat kasattua ittes ja uskallat levittää siipes niin ne kyllä kantaa pitkälle. Lähe vaikka opiskelemaan toimittajaksi, sussa ois ainesta! (Pikaisella Googletuksella esimerkiksi tämä: http://voionmaanopisto.fi/fi_fi/koulutustarjonta/toimittajakoulutus/?gclid=CI3p1OPd774CFasLcwodlI8Alw "Pääsyvaatimuksena Voionmaan opiston medialinjoille ovat 18 vuoden ikä ja kiinnostus alaan. Aikaisempaa työkokemusta tai opintoja ei vaadita." Mutta ennen kun innostut niin tämä koulutus on maksullinen, se voi olla iso ongelma, mutta tuskin silti ylitsepääsemätön.)

Anonyymi kirjoitti...

Mäkin pyörin tosi syvän masennuksen, paniikkioireiden ja ahistuksen kourissa tossa about 1,5 vuotta sitten. Laihduin ihan hirveesti, kun en pystyny syömään mitään sen kurkun puristuksen takia. Paniikkikohtauksia oli melkein koko ajan, mutta ne tapahtu mun päänsisällä. Kukaan ei sitä nähny ulospäin muuten kun vähän takeltelin sanoissa, mutta samalla itestä tuntu että nyt lähtee henki. Se oli oikeesti ihan hirveetä.
Loppujen lopuks, mulle määrättiin lääkkeet niihin paniikkikohtauksiin ja ahistukseen. Kävin paketin apteekista hakemassa kaappiin, mutta en kuitenkaan ottanu pillerin pilleriä. Kappas kummaa, meni 5 päivää ilman minkään näköstä kohtausta! Riitti kun mä tiesin että siellä ne pilsut kaapissa oottaa :) loppujen lopuks päätin vaan selviytyä ilman minkään näköstä lääkitystä, ja tässä sitä nyt ollaan. Vahvempana ku ikinä.
Terapeutti oli tästä kans hyvillään, kun päätin selviytyä ilman lääkkeitä.

Mun mielestä noi kaikki lääkkeet on ihan hirveitä, niillä saa pään entistä enemmän sumuun ja sekaisin :S tietty ymmärrän sen että jokainen ihminen on erilainen ja jotkut tarttee apua kun ei omat voimat riitä. Mut myös se on väärin kun nykylääkärit heittää liian helpolla lääkkeet kehiin (nimittäin mun 9 vuotiaalle veljelle yritettiin määrätä mielialalääkkeitä, WTF!?) kun muitakin ratkasuja on.
Mutta masennuksesta todellakin pitäis puhua jo enemmän! Nykypäivänä se on jo niin tavanomaista, niin moni sairastaa sitä.

Voimia toivon sulle sinne, jaksaa jaksaa, AINA JAKSAA! Klisee, mutta tummimmallakin pilvellä on aina hopeareunus!

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa, että sulla on läheisiä tukemassa. Kokemuksesta tiedän, että ei ole helppo seurata sivusta ihmistä jota koettelee vakava masennus. Mulla ainakin oli sellanen saamaton fiilis kun ei voinut auttaa toista.
Ja kiitos tästä mielenkiintosesta luettavasta.

Yoti Mix kirjoitti...

Hyvä kirjoitelma. Rohkeaa avautumista. Masennus on pitkä taistelu, kenties loputon mutta oman näkemykseni mukaan siitä selviää :)

Mosse M. kirjoitti...

Täytyy sanoa, että tämä tuli täysin yllätyksenä. En tunne sinua enkä lue blogiasi säännöllisesti, lähinnä sillon kun aikaa on ja tulee tietty fiilis. Mutta enpä olisi tajunnut, millaisia asioita mielessäsi pyörii kaiken sen hienon tekstin takana. Kiitos tästä!
Pidän blogistasi paljon; se on täynnä asiaa ja kirjoitustyylisi on ihana lukea. Et kirjoita tätä huviksesi, vaan tunteella.

Tämä aihe on ehdottoman tärkeä ottaa esille. Itse en tajunnut siitä kirjoittaa, ennen kun eräs ystäväni sitä toivoi. Hyvä että tekstini on avannut muidenkin silmiä, ja nostanut asian pinnalle. Mielenterveysongelmat eivät todellakaan ole aina este lemmikkien pidolle, tietysti tapauksesta riippuen. Tunnen myös muutamia ihmisiä, joiden eläimet ovat jääneet heitteille masennuksen takia. Mahtavaa kuulla että eläimet ovat auttaneet sinuakin. Toivon kovasti jaksamista sinulle, ilman sääliä tai voivotteluja. Usko pois, tiedän miltä sääli tuntuu. En pidä siitä itsekään.
Aito ja rehellinen ymmärrys on sellainen asia, joka saa jaksamaan!

Kassu kirjoitti...

Nyt taas pitää nostaa peukku ylös sulle Manta ! oot mahtava kirjottaja ja sen mitä me ollaan nähty ja juteltu niin mahtava ihminen ;)

Lähetä kommentti