maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tapahtumarikkaita viikkoja

Huhhuh. Nyt ei voi tekstiä juuri muunlaisin sanoin aloittaa, sen verran on ollut häppeninkiä kuluvien viikkojen aikana että ei meinaa edes kartalla pysyä! Koitetaan nyt jotenkin pakata tähän kuulumisia menneiltä viikoilta.

Viikonloppujen aikana ollaan käyty muutamissakin näyttelyissä - niin koira, kuin frettipuolellakin! Frettien näyttelykauden avaamisesta lisää myöhemmin omassa postauksessaan. Mislan kanssa pyörähdimme Keuruulla ryhmänäyttelyssä neljä viikkoa sitten hienoin tuloksin. Tuomarina toimi Leni Finne, joka varmasti jakaa mielipiteitä paljon. Minulle hän antoi tiukkaan joskin asialliseen sävyyn muutaman vinkin miten saan esitettyä koirani enemmän edukseen, rohkea ja varma tuomari osasi kyllä käsitellä mielestäni koiria hyvin. Mislan hän arvosteli seuraavin sanoin: "Ok mittasuhteet. Sopiva luusto. Oikeanlinjainen pää. Hyvät silmät. Erinomaisesti kallistuneet korvat. Pigmentti voisi olla tummempi. Vielä melko kapea etuosa. Oikeanmallinen rintakehä. Hyvät takakulmaukset ja häntä. Erinomainen askelpituus" ja tulokset tältä reissulta olivatkin sitten taas aivan päinvastaiset kun Alavudelta, Misla oli nimittäin NUO ERI NUK1 SA PN1 ROP SERT! Tuomari kehui koiraa hurjasti ja puhuimme myös Mislan pigmentistä joka tuntemattomasta syystä lähti häviämään pari kuukautta sitten. Ryhmäkehistä ei meille suotu menestystä, mutta hienosti Ministeri jaksoi koko pitkän päivän.
Olin ilmoittanut Mislan ryhmänäyttelyyn Isojoelle, viikko Keuruun ryhmiksen jälkeen. Niin siinä sitten kävi että missasin kehän, vieläpä ikävästi todella täpärästi. Olin ollut edellisen yön töissä, nukuin pari tuntia aamusta ja olin varma lukemistani aikatauluista. Lähdin ajelemaan Isojoelle päin ja vähän ennen näyttelypaikkaa soitin järjestäjille että missä vaiheessa kehämme on menossa, sain kuulla että akitat olivat olleet noin seitsemän koiraa sitten joten ei muutakuin u-käännös takaisin kohti Seinäjokea. Otti päähän, ottaa päähän edelleen, lähinnä siksi että ei ketään varmasti huvita turhaan maksella näyttelyilmoja sekä -bensoja. Moka oli kuitenkin minun ja ehkä tämän nyt oli sallittua käydäkin edes kerran, sen verran usein kuitenkin näyttelyissä Mislan kanssa käydään.
Viimeviikonloppuna autonnokka suuntasi kohti Forssan KR näyttelyä, jonne oli ilmoitettu paikalle huimat 13 akitaa! En odottanut EHää kummempaa tulosta puuttuvan pigmentin ja alkanee karvanlähdön vuoksi, mutta yllätyksekseni meillä meni hyvin vaikka vastassa olikin kovatasoista porukkaa! Tuomarina toimi Pirjo Aaltonen jonka arvosteltavana ollaan aiemminkin piipahdettu, tällä kertaa hän arvosteli Mislaa seuraavin sanoin; "Selvän sukupuolileiman omaava narttu. Tänään esiintyy melko niukassa karvapeitteessä. Antaa todellisuutta hieman kevyemmän yleisvaikutelman. Hyvät mittasuhteet. Hyvät korvat. Tyypillinen ilme. Hyvät takaliikkeet. Hyvät etuliikkeet. Ei tänään parhaassa näyttelykunnossa. Kirsupigmentti voisi olla parempi." ja yllätyksekseni Misla ylsi sijalle NUO ERI NUK2 SA PN4! Ei siis turha reissu ollenkaan ja kotiin sai ajella hyvillä mielin, vaikkakin auto halusi sanoa sopimuksensa irti kesken matkan.. Täytyy kehua hurjasti Forssan näyttelypaikkaa joka oli äärettömän viihtyisä ja kehätkin olivat todella kiitettävän kokoisia! Parkkeeraaminen oli hiukan hankalaa mutta näyttelypaikan kauneus kyllä korvasi tämän moninverroin! :)



Pari kuukautta takaperin Mislalta alkoi tosiaan kadota pigmentti nenästä. Pikkuhiljaa, niin että sitä ei arjessa huomannut ennenkuin vasta katsoi vanhoja kuvia ja huomasi eron. Pigmentti on haalistunut myös silmistä ja huulista, vein tietysti koiran eläinlääkärille joka kuitenkin arveli pigmentin haalenemisen johtuvan auringosta tai muusta vastaavasta. Tietenkin mielessä kävi ensimmäisenä UDS, mutta UDS ensioireet ovat usein silmissä ja sairaus etenee aggressiivisesti - Misla syö, juo, leikkii ja liikkuu normaalisti joten en nähnyt mitään syytä ruveta kaivamaan kuoppaa koiralle. Laskin yhteen 1+1 ja totesin pigmentin alkaneen haalistua sen jälkeen kun nappulamerkkiä vaihdettiin. Reilu viikko sitten vaihdoin siis Mislan ruokamerkin toiseen ja nyt odotellaan muutama viikko ja katsotaan näkyykö pigmentissä mitään muutosta. Toivotaan että kyse olisi vain ruuasta, toistaiseksi ei itselläni ainakaan ole syytä epäillä muuta sillä Misla on muuten kaikinpuolin täysin normaali.

Perheemme on saanut jälleen uuden jäsenen. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole mikään karvainen kaveri, vaan auto! Volkswagen Passat lähti Jyväskylästä mukaani muutama viikko takaperin, olen ollut oikein tyytyväinen parista pikku fibasta huolimatta ja ehdottomasti parasta autossa on se, että siellä on aivan jäätävän paljon tilaa! Auto tuli tottakai farmarina joten jatkossa kelpaa kuskata sekä koiraa että frettejä pitkin Suomea ja miksei ulkomaitakin. :) Sen verran täytyy kuitenkin paljastaa että muuttuneiden pentuesuunnitelmien vuoksi laumaamme on mitä todennäköisimmin tulossa vielä yksi jäsen tämän vuoden loppu- tai seuraavan vuoden alkupuolella. Mislan kasvattajan muuttuneiden pentuesuunnitelmien takia myös meidän perheenlisäyssuunnitelmat menivät uusiksi, tässä tapauksessa ne vain aikaistuivat hieman mutta mitä pienistä. Pientä brindleä akitapalleroa odotellaan syntyväksi syksyn mittaan ja tyttö tulee muuttamaan sijoitukseen ihan kuten Mislakin. Kutsumanimikin on jo päätetty aikoja sitten, mutta sitä ei paljasteta ennen pienen palleron syntymää.

Frettien kanssa on mennyt viimeisten päivien aikana pitkästä aikaa paremmin kuin hyvin. Aiemmin meillä oli ilmoilla karvakatastrofi kun puolet porukasta tajusi alkaa vasta nyt vaihtamaan talvikarvaa pois, mutta tällä hetkellä kaikki alkavat näyttää vihdoin täysivillaisilta hienoissa kesälookeissaan. Pabia ei ole rökitetty moneen päivään mikä on kohentanut mielialaani aivan jäätävän paljon, Taavi ja Eeli tokkasivat Pabin niskan auki ennen Tampereen frettinäyttelyä eikä niska todellakaan ollut häävissä kunnossa. Nyt kaikki näyttäisi kuitenkin pikkuhiljaa olevan paremmin kuin hyvin, niska paranee ja Pabi on ruvennut jopa nukkumaan muiden poikien kanssa samassa kopissa. Hatti on vielä erillään eikä sitä tulla laittamaan muun lauman kanssa ennenkuin Taavi ja Eeli ovat täysin fine Pabin kanssa.



Hatti asusteli jonkin aikaa sisällä, mutta järjestely todettiin erittäin epätoimivaksi siinä vaiheessa kun jätkä alkoi tulla yhdellä loikalla playpenin yli. Ehkä koomisin tilanne ikinä tapahtui eräänä päivänä kun olin yläkerrassa ja kuulin äidin huutavan alhaalta kodinhoitohuoneesta jotain epämääräistä. Menin katsomaan mitä tapahtuu, äiti kirkui kurkku suorana satunnaisia kirosanoja ja huomasin Hatin olevan pyykkikoneessa eristemuovien kimpussa. Hatti oli siis jälleen murtautunut ulos aitauksesta ja päättäny tällä kertaa tehdä tuhojaan pyykkikoneellemme. Rakas äitini päätti mennä sohimaan kumien kimpussa riehuvaa mäyrää ja sai tottakai hampaasta, oikeasti en pystynyt kuin nauramaan vatsa kippurassa tilanteelle vaikka äitini oli koko keissistä erittäin vahvasti eri mieltä! Hatti aiheutti karkureissuillaan paljon hämminkiä tässä lähes parinsadan neliön omakotitalossa, yhdellä pakomatkallaan se onnistui muunmuassa polttamaan viiksikarvansa saunan pesässä. Suuremmilta vahingoilta onneksi vältyttiin!
Fretit asustelevat nyt siis kokopäiväisesti ulkona ja kaikki tuntuvat olevan tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Nyt luolastoja vasta on alettu todenteolla kaivelemaan ja itselläni on täysi työ yrittää täytellä niitä sitämukaa kun niitä ilmestyy. Tarha on myös kokenut aika suuria muutoksia viimeaikoina, fretit ovat saaneet uuden riippusillan ja tarhaan on myös vihdoin alkanut kasvaa kasvejakin! Allas on vielä asentamatta ja koppi täytyy koristella kivillä loppuun, mutta sen jälkeen koko homma alkaa kelvata jo minullekin. Koko poppoo tuntuu saaneen lisää lihaksiakin ja kaikki ovat todella hyvässä kesäkunnossa, koko lauma on suorastaan ilo silmälle! Ruokaa uppoaa aiempaa paljon enemmän sillä freteillä menee enemmän energiaa ylläpitoon ulkona, mutta mitäpä haittaa tuosta olisi. Itseasiassa on mukavaa tehdä suuria satseja ruokaa ja katsoa kuinka näppärästi se katoaa pienien paholaisten kitusiin!

Ehkä mieleenpainuvin tapahtuma edellisten viikkojen ajalta on pari viikkoa sitten luonani ollut ihka aito kärppäpentu. Naapurimme toi pienen kärpänpennun luokseni, kärppä oli ollut hänen koiransa tarhassa ja koira oli ilmeisesti yrittänyt syödä pienen poloisen. Pikkukärppä oli kuivunut ja oman ikäarvioni mukaan aivan liian nuori selviämään luonnossa yksin, joten päätin ottaa sen hoiviini jotta saisin myöhemmin toimitettua sen Sari Valtasen luo jossa hän ja muut todella asiansaosaavat henkilöt huolehtivat loukkaantuneista villieläimistä. Olin aivan myyty pienelle kärppiäiselle kun se puri minua ensimmäisen kerran, ruiskujuottamisen ja ruokkimisen jälkeen pikkuinen alkoi onneksi selvästi piristyä ja teki jo vähän tuhmuuksiakin. Tietenkin halu pitää pieni kärppä itsellä ikuisesti oli valtava, mutta tiesin kaverin kuuluvan luontoon joten tein vain parhaani pitääkseni sen hengissä ja voimissaan siihen asti kunnes saisin sen hoitolaan. Pääsinkin lähtemään jo seuraavana päivänä ja näinollen kärppä pääsi ammattilaisten hoiviin jossa se hoidetaan kuntoon, opetetaan myöhemmin metsästämään ja sen jälkeen vapautetaan luontoon. Toivottavasti pikkukaveri elää pitkän ja metsästyksentäyteisen elämän, luonnossa sen koti todellakin on. ♥ Kärpän lisäksi hoitolaisena on ollut myös ystävieni Hessu-koira, joka aiheuttikin aikamoisia tilanteita karkaamalla ensin autosta ja sen jälkeen säikkymällä hevosia iltalenkillä.. Kärppävauva ja Hessu-koira olivat siis juhannuksen ohjelmani, olin varma että tästä juhannuksesta tulisi tylsin ikinä sillä olin päättänyt pysyä kotona, mutta toisinhan siinä sitten kävi!




Itselleni sekä omalle psyykeelleni on tapahtunut suorastaan ihmeitä viimeisten parin kuukauden aikana. Pitkästä aikaa tunnen itseni onnellisemmaksi kuin koskaan, olen tutustunut viimeisten viikkojen aikana upeisiin uusiin ihmisiin joista olen saanut läheisiä ystäviä sekä nähnyt vanhoja tuttuja ja kaikki tuntuu pitkästä aikaa olevan enemmän kuin mallillaan. ♥ Vasta nyt olen havahtunut siihen miten onneton oikeasti edellisien vuosien aikana olinkaan. Viimeisiin kuukausiin on sisältynyt suuria päätöksiä ja muutoksia elämässäni, mutta tällä hetkellä en voi olla muutakuin äärettömän ylpeä itsestäni sekä rohkeudestani kuunnella ja alkaa vihdoin elää itselleni. Olen saanut valtavasti lisää energiaa ja on alkanut tuntua siltä että se vanha Manta tekee vihdoin paluuta edellisen suuttupussin tilalle. En vain pysty lopettamaan hehkuttamista siitä miten hyvältä minusta tällä hetkellä tuntuu!!
Tänään aloitin myös ensimmäisen kokonaisen palkallisen kesälomani ikinä. Lähes koko heinäkuun olen lomalla, kalenteri on buukattu lähestulkoon täyteen ja tekemistä tulee olemaan niin pohjoisessa kuin tuolla ihmisten ilmoilla pääkaupunkiseudun lähettyvilläkin. Jatkossa pidän teitä paremmin ajan tasalla, edellisien viikkojen aikana olen vain ollut kokoajan pää kolmantena jalkana menossa joten ei ole kerinnyt tietokoneen ääressä hirveästi istuskella. :) Toivotaan huikeita säitä tuleville viikoille ja koittakaahan kaikki nauttia kesästä sekä teille rakkaista lemmikeistä ja ihmisistä! ♥ Koittakaa pärjätä tämän postauksen ohessa olevien iPhonella otettujen kuvien kanssa, lupaan että pian saadaan taas 6D laatuista näätäspämmiä enemmän kuin sielu sietää!

♥ Manta 

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Leppoisaa juhannusta!

Koko Tassujen tahdissa -tiimi toivottaa lukijoilleen oikein mukavaa ja rauhallista juhannusta!

Muistakaahan pukea lämpimästi ja nautiskella alkoholipitoisia juomia kohtuudella, oma juhannukseni sujuu tänä vuonna poikkeuksellisesti kaverin koiraa vahtiessa, kotona oleskellessa ja grillaillessa. Teille jotka suuntaatte mökeille tai festareille, juhlikaahan (kohtuudella!) minunkin puolestani ja niille jotka viettävät juhannuksen tekemällä töitä - ajatelkaa sitä tuplaliksaa!

♥ Manta

Psst.. Älkää unohtako lemmikkejänne myöskään juhannuksena. Huomatkaa Musti ja Mirrin juhannuksen taika -tarjous jolla saat -10€ hyvitystä ostoksesi loppusummasta, mikäli se ylittää 50€! Koirille tarjouksessa lähtee lisäksi mukaan kierretikkuja ja kissoille valjaita!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Eeli 2v! ♥

Oma albiinopötkylämme ja frettilaumamme viimeinen synttärisankari Eeli täytti tänään 2 vuotta! Ulkosalla möyriminen on tehnyt tehtävänsä sillä jätkä on tällä hetkellä enemmänkin pastellin kuin albiinon värinen, mutta ainakin poitsu nauttii kolojen kaivelusta täysin siemauksin! Eeli on aina ollut yksi laumamme leikkisimmistä tapauksista, mutta pojan ehdottomasti hauskin ominaisuus on se ettei sille koskaan tullut äänenmurrosta, laumamme suurin jätkä siis kimittää vieläkin samalla tavalla kuin ollessaan kahdeksan viikon ikäinen! Oikein hyvää syntymäpäivää myös kaikille Eelin pentuesisaruksille. :)




♥ Manta

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Masentunut lemmikinomistaja

Mosse kirjoitti blogissaan aiemmin keväällä lemmikinomistajista, jotka painivat erilaisten mielenterveysongelmien kanssa. Suosittelen ehdottoman lämpimästi ihmisiä lukaisemaan Mossen jutun läpi, ja päätin avata vihdoin myös omaa näkökantaani ja elämääni teille tämän aiheen parista.

Yläasteikäisenä masennuin ensimmäisen kerran. Masennus ei koskaan näkynyt minusta ulospäin ja näin vuosia jälkeenpäin monet ystäväni ovat sanoneet etteivät todellakaan olisi arvanneet minun kärsivän siitä. Kärsin siitä kuitenkin. Yläasteikäisenä viiltelin itseäni, mikä on kaduttanut jälkeenpäin lähinnä senkin vuoksi etteivät arvet ole häävin näköisiä ja ne saattavat vaikeuttaa työ- tai koulupaikan saantia. Kun jälkeenpäin miettii niin en tiedä itsekään teinkö sitä siksi että minusta tuntui pahalta, vai siksi koska se yksinkertaisesti tuntui hyvältä. Pääsin pahasta tavasta kuitenkin pian eroon, sitä boostasi kummasti se etten halunnut koulukavereiden näkevän jälkiä ja leimaavan minua jonkinsortin angstiteiniksi. Kävin koulupsykologilla joka tuntui kuitenkin vain syyllistävän minua tekemisistäni, joten olo ei kohentunut suuntaan eikä toiseen.
Yhdeksännellä luokalla minut siirrettiin normaalista ryhmästä ikäänkuin tuhmien ihmisten luokalle, ja täytyy kyllä sanoa että se pelasti viimeisen kouluvuoteni. Päättötodistukseni peruskoulusta ei ole häävi, mutta se olisi ollut paljon huonompi ellen olisi saanut tätä mahdollisuutta ja oikeanlaista opastusta ja ympäristöä itselleni. Tapasin exäni lukuvuoden puolivälin paikkeilla. Ensirakkaus ja parisuhde antoivat hirveästi virtaa painaa kohti tulevaa kevättä ja koulun päättymistä. Yläaste päättyi haikein fiiliksin, vasta näin jälkeenpäin sitä ymmärtää miten helppoa, mukavaa ja huoletonta aikaa se olikaan. Kesällä parisuhteessa tuli ensimmäiset iskut vasten kasvoja. Petetyksi tuleminen sattui, mutta vielä alkuhuuman ja rakkauden pyörteissä päätin antaa anteeksi. Aloitin lukion hyvillä fiiliksillä, kunnes jouduin jälleen petetyksi. Tämä vei alas kertarysäyksellä ja se näkyi myös koulunkäynnissä. Talvella muutimme kimppaan parhaan ystäväni kanssa ja keväällä sain ensimmäisen frettini Veetin lahjaksi exältäni. Olin taas hieman pirteämpi, löysin itselleni työpaikan ja kevät ja kesä kului tehdessä pitkiä lenkkejä Veetin ja myöhemmin Taavin kanssa. Syksyllä taloyhtiön mummot ja vaarit savustivat minut ja kämppikseni ulos talosta. Muutin frettien kanssa exäni kotiin asumaan, näihin aikoihin masennuroireet alkoivat palata takaisin pahempina kuin mitä ne olivat aiemmin olleet.
Hetken kituutettuani päätin hakeutua taas terapiaan, josta olikin minulle paljon apua. Koululääkäri määräsi minulle ensimmäisen masennuslääkitykseni, säännöllisen terapian ja lääkityksen avulla aloin pikkuhiljaa voida paremmin, mutta lääkitys aiheutti minulle horroskauden. En muista näistä ajoista juuri mitään sillä nukuin joka päivä vähintään 16 tuntia. Lukion kanssa alkoi lipsua pahemman kerran kun en vain viitsinyt lähteä sinne, enkä välttämättä olisi jaksanutkaan. Muutimme exäni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme. Pian tein päätöksen jättää lukion kesken ja tehdä töitä sillä välin, jotta voisin miettiä mitä tulevaisuudeltani haluan. Elämässä alkoi sujua taas paremmin, mutta henkilö jolle kävin aina asioistani juttelemassa, vaihtui. En tullut tämän uuden kanssa juttuun läheskään yhtä hyvin kuin edellisen kanssa ja ajattelin olevani jo tarpeeksi hyvässä kunnossa, joten päätin lopettaa terapiakäynnit sekä lääkityksen omin päin. Virhe.

Masennusoireet palasivat pikemmin kuin olisin kuvitellutkaan. Saavutin maagisen täysi-ikäisyyden mutta alkoholin kanssa läträäminen ei ollut koskaan kiehtonut minua sen enempää, joten kävin baarissa silloin tällöin mutta yleensä selvin päin. Ajaminen vei ajatuksia pois kaikesta ja lievitti stressiä. Kesä lähestyi jälleen ja tiedossa oli paljon mukavaa tekemistä sekä uusia laumanjäseniä, joten yritin sysätä synkät ajatukset pois mielestäni ja ajatella positiivisemmin tulevaa. Kesällä jouduimme lopettamaan Ruskan. Ruskan sairastuminen, toipilasaika ja poismeno veivät yhteensä yli kuukauden siivun kesästä. Sattui katsoa rakasta lemmikkiä kipeänä, ja kun lopullisen päätöksen aika tuli niin tuntui kuin maailma olisi kaatunut päälle. Vain pari läheisintä ystävääni ymmärsivät minua ja kokemaani kipua sekä kaipuuta rakasta ystävää kohtaan. Tuntui raskaalta kun suurin osa ympärillä olevista ihmisistä ei ymmärtänyt miten raskas kokemus tämä minulle oli, mutta lemmikinomistajana sitä on tottunut jo eläinten tärkeyden vähättelyyn.

Aika kului eteenpäin ja vaihtelevat työajat sekä tulevaisuus vaivasivat minua. Parisuhteessa tuli jälleen isoja takapakkeja jotka söivät jaksamista entisestään. Tässä välissä kuitenkin Misla saapui ja elämä hymyili taas hetken aikaa. Kesän aikana frettilauma täydentyi kuuteen yksilöön, mutta syksyllä kaikki lähti pahasti syöksykierteeseen. Samantien muutettuamme uuteen asuntoon, sain jälleen kokea pettymyksiä parisuhteessa. Vasta nyt ymmärrän sen kuinka paljon luottamuksen puute ja jatkuvassa pelossa eläminen oikeasti verottikaan voimiani. Lauma ei tuntunut millään hyväksyvän Pabia ja frettien kanssa täytyi hoitaa erityisjärjestelyjä kun pian yli puolet porukasta olivat kiimassakin. Monen lauman kanssa takkuaminen söi mielenkiintoa ja positiivisuutta ja sai olon tuntumaan epätoivoiselta. Uniongelmat, joista en ollut kärsinyt pitkään aikaan, palasivat taas takaisin kuvioihin ja pahenivat pahenemistaan talven ja kevään tultua. Kaikki ahdisti ja tuntui pakkopullalta, aloin taas miettiä erilaisia keinoja päästä ulos kaikesta. Kiireisinä hetkinä töissä tuntui etten saanut pidettyä palettia millään kasassa ja kun asiakkaat olivat menneet, en kyennyt kuin itkemään ahdistukseltani. Töihin meneminen, kotiin meneminen, koiran ulkoiluttaminen, frettihuoneen siivoaminen - kaikki tuntui siltä että ne vaativat todella suuria ponnisteluja minulta ja vapaapäivät alkoivat kulua lähinnä sohvalla makaamalla. Sitä vain havahtui että taas on menty viikko eteenpäin, paljon olisi pitänyt sinä aikana tehdä mutta silti mitään ei ole saanut aikaiseksi.
Suuri osa läheisistä ystävistäni on muuttanut toisiin kaupunkeihin opiskeluiden vuoksi. Vielä kun parisuhteessa meni huonosti, tuntui siltä että olen jäänyt täysin yksin. Aloin pelätä itseäni ja omaa turvallisuuttani muunmuassa näyttelyreissujen aikana, kun pieni osa aivoistani pyysi minua kääntämään auton rekan nokkaan. En halunnut näyttää heikolta ystävieni tai perheeni silmissä, joten pidin kaiken omana tietonani. Aloin nähdä yhä enemmän ja enemmän painajaisia, unet lyhentyivät ja heräilin muutaman tunnin välein enkä saanut enää nukuttua. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tekemään mitään järkevää. Jokainen pienikin vastoinkäyminen arjessa tuntui siltä kuin olisin saanut vuoren kokoisen kiven niskaani. Raskainta oli se, ettei edes se ihminen jota kaikista eniten rakastin, ymmärtänyt oloani saati yrittänyt kohentaa sitä. Tuntui siltä että olen tullut umpikujaan, mutta tässä vaiheessa eläimet astuvat kehiin ratkaisevasti. Olen hankkinut frettini ja koirani sillä ajatuksella, että minä myös jonain päivänä hautaan ne. En yksinkertaisesti voinut luovuttaa, en halunnut satuttaa perhettäni enkä halunnut jättää rakkaita lemmikkejäni oman onnensa nojaan. Pieni osa minusta kuitenkin kertoi että jokin on pahasti pielessä, pian ymmärsin tulleeni taas petetyksi ja päätin päättää parisuhteen jossa olin elänyt 15 kesäisestä asti. Olisi ollut moninverroin helpompaa päättää suhde siksi että rakkaus loppui, mutta niin ei käynyt. Ero ja suuri elämäntilanteen muutos vetivät minut pohjamutiin. Huomasin pian ajattelevani alituisesti itsemurhaa, pakokeinoa pois kaikesta siitä mikä minua ympäröi. Jos jostain asiasta olen iloinen masennuksen suhteen, niin siitä että olen oppinut kuuntelemaan itseäni niin että tiedän koska on todella aika hakea apua. Hakeuduin työterveyteen ja lääkitys aloitettiin uudestaan. Kävin joka viikko kontrollissa työterveydessä, lääkityksen annostusta nostettiin ja tilaani seurattiin, olin koko toukokuun sairaslomalla.

Edeltävä kuukausi on ollut samaan aikaan sekä elämäni raskain että opettavaisin, ehkä jopa avartavin. En kyennyt ensimmäisten viikkojen aikana tekemään muuta kuin makaamaan paikoillani, yritin saada ajatuksiani pois lukemalla ja tein pitkiä kävelylenkkejä luonnossa Mislan kanssa. Nuorempi pikkusiskoni on ollut korvaamaton apu eläinten hoidossa, ja olen siitä hänelle äärettömän kiitollinen. Yksi rakkaimmista ystävistäni piti minulle päättäväisesti seuraa ja jaksoi potkia eteenpäin ja piristää, tuntui hyvältä että vaikka juurikaan sanoja ei tullut niin tiesi toisen olevan läsnä. Hänen kanssaan olen voinut käsitellä vaikeita asioita läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen tuntenut itseni läpeensä paskaksi lemmikinomistajaksi - en ole jaksanut viettää frettien kanssa aikaa montaa tuntia päivässä saati touhuta Mislan kanssa mitään sen erikoisempaa. Nyt arki on lähinnä frettien kolojen täyttelyä sekä niiden ruokkimista, mutta pikkuhiljaa tunnelin päässä on alkanut näkyä valoa ja aion korvata edeltävät kuukaudet eläimilleni vielä jollain keinoin - jos en muuten niin ainakin viettämällä niiden kanssa enemmän aikaa ja panostamalla niiden oloihin 100%sesti.

Masennus on siitä hieno sairaus, että sitä ei välttämättä näe ulospäin. Olen ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen persoona, eikä monikaan ole osannut arvata että se Manta ienhymynsä takana oikeasti hautookin itsemurhaa. Masennus tuntuu olevan jopa Suomessa vieläkin aihe josta ei haluta keskustella, etenkään julkisesti. Miksi? Vähintään 5% suomalaisista tiedetään kärsivän siitä tälläkin hetkellä. Masennukseen suhtaudutaan vieläkin todella vähättelevästi ja itsemurhatilastot Suomessa pistävätkin miettimään, että eikö masentuneita ihmisiä oteta todesta vai eivätkö he vain yksinkertaisesti saa apua?
Vakavan masennuksen kanssa eläminen on opettanut minulle paljon. Vaikka en vieläkään arvosta elämää sen kummemmin, olen kuitenkin oppinut nauttimaan paremmin pienistäkin positiivisista asioista. Olen oppinut kuuntelemaan ja ymmärtämään itseäni aivan toisella tavalla sekä laittamaan asioita uudenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Vakavan masennuksen kourissa ollessani oloni on ollut kokoajan äärettömän tyhjä, kuin jotain puuttuisi mutten tiedä mitä se on. Ne yleensä piristävät asiat tuntuvat samalta pullalta kuin kaikki muukin, aamuisin ei haluaisi nousta sängystä ja iltaisin ei haluaisi mennä sänkyyn kun tietää ettei uni tule pitkään aikaan. Päivät lipuvat ohi huomaamatta, mikään ei tunnu miltään, en havaitse kauniita asioita ulkona tai pysty nauttimaan niistä, välillä tuntuu siltä kuin olisin vain tyhjä kuori ilman minkäänlaista sisintä. Ahdistuneisuus, paniikkihäiriöt ja pelkotilat lisääntyvät, etenkin eläinten kanssa olen huonoimpina aikoina miettinyt että olenko haukannut liian suuren palan. Tiedän että pystyn hoitamaan laumani hyvin mutta pahimpina masennusjaksoina jopa itsestään huolehtiminen tuntuu vähintään triathlon-suoritukselta. Masentunut ihminen voi huolehtia lemmikeistään, mutta omalla kohdallani olen huomannut että minun tulee itse voida hyvin voidakseni huolehtia lemmikeistäni vieläkin paremmin. En tiedä missä olisin ja mitä tekisin jos minulla ei olisi Mislaa ja frettejä, ne ovat kuitenkin asiat jotka joka päivä pakottavat nousemaan sängystä ja ajattelemaan välillä jotain muuta. Eläimet ovat ehdottomasti pelastaneet henkeni moneen otteeseen ja olen luvannut sekä itselleni että eläimilleni että pidän niistä huolta niiden elämän loppuun saakka. Lupaukset on tehty pidettäviksi.

Vaikka itselläni olisi kuinka huono olo tahansa, niin en halua frettieni tai Mislan kärsivän siitä. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Silloin tällöin tuntuu etten pysty antamaan niille tarpeeksi ja sitä huonoa omaatuntoa on mahdotonta kuvailla. Uskon kuitenkin vakaasti eläinten ymmärtävän, ainakin jollain asteella. Edeltävän kuukauden aikana suurin voimanlähteeni on ollut ehdottomasti Misla, joka on ollut läsnä vuorokauden ympäri. Iltaisin se käpertyy nukkumaan kiinni kylkeeni, aamuisin se tervehtii aina yhtä iloisesti korvat niskaa viistäen ja koko takaosa hytkyen. Tuntuu siltä että suhde koiraan on näinä aikoina syventynyt hurjasti.
En voi sietää säälimistä. En halua että minua säälitään, enkä pidä siitä missään tilanteessa. Se saa minut tuntemaan oloni entistäkin heikommaksi ja joudun tekemään todellisen harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tästä syystä eläimet ovat olleet ehdottomasti parasta seuraa vaikeina aikoina: ne eivät sääli mutta ovat läsnä. Olen avannut elämääni ja tuntemuksiani karvaisille ystävilleni varmasti enemmän kuin kenellekään ihmiselle. Huonoimpina aikoina jopa Navin ja Hatin raivostuttavat kepposet ravistelevat minua takaisin todellisuuteen, elämä jatkuu kyllä vaikka se välillä päähän potkiikin. Kun näkee frettien touhuilevan samoja asioita kuin aina ennenkin, saa itsekin voimaa porskuttaa arjen läpi.

Masennuksesta tulisi puhua avoimemmin, ihmisiä tulisi valistaa. Eläimet voivat olla masentuneelle ihmiselle henkiinjäämiskortti. En tiedä miksi kirjoitin tästä juuri nyt, ehkä saan vastauksen siihen joskus myöhemmin. Toivon ihmisten ymmärtävän että aina kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, mutta ettei masennus kuitenkaan ole aina suora este lemmikkien hankkimiselle tai niiden omistamiselle. Minä en olisi selvinnyt tähän päivään saakka ilman lemmikkejäni ja vaikka niistä huolehtiminen huonoimpina päivinä tuntuukin raskaalta, olen silti enemmän kuin tyytyväinen siitä että ne ovat tässä. Minun on pakko tehdä joka päivä samat asiat: ulkoiluttaa koira, ruokkia fretit, siivoilla ja niin edelleen. Nämä arkiset rutiinit ovat pitäneet minut kasassa tähän asti ja tiedän että ne tulevat tekemään niin jatkossakin.

Olen äärettömän kiitollinen kaikille niille läheisille jotka ovat jaksaneet tukea minua vaikeimpina aikoina, tarjonneet apuaan eläinten hoitamisessa ja jaksaneet kannustaa seuraavaan päivään. Uskon että masennuksesta voi toipua, mutta se vaatii aikaa ja paljon myös itseltäni. Tällä hetkellä minulla menee paremmin kuin pitkään aikaan, joten jaksan katsoa positiivisesti kohti tulevaa.

♥ Manta