sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lemmikin poismeno

Surullinen, mutta jokaiselle lemmikinomistajalle (paitsi niille, jotka lemmikkinsä dumppaavat pois syystä tai toisesta) väistämätön asia; lemmikin kuolema. Halusin kirjoittaa aiheesta sillä lemmikin poismenoon ja etenkin sitä edeltävään aikaan suhtaudutaan monin tavoin, nyt siis hiukan omaa näkökantaani asiaan. Kuulen mielelläni myös teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne asiaan liittyen!

Olen menettänyt kolme lemmikkiä. Ensimmäinen oli pupu, josta en muista muuta kuin sen nimen ja sen että minkä värinen se oli. Tätä en siis ole koskaan osannut surra, kun ei kaverista minkäänlaisia muistikuvia olekaan. Toinen oli meille eläkepäiviä viettämään tullut hermeliinikani, joka kerkesikin asua kotonamme muutaman vuoden ajan. Siiri-kani oli todella hauska tapaus, se oli todella sisukas pieni kiukkupussi mutta nautti kuitenkin silittelystä ja sylissä jököttämisestä. Tulin surulliseksi kun kuulin että pupu oli täytynyt lopettaa, mutta se suru oli kuitenkin nopeasti käsitelty ja tietysti jäljellä ovat vain hyvät muistot. Rankin menetys tähän mennessä tapahtui reilut puolitoista vuotta sitten, kun jouduimme lopettamaan suomenlapinkoiratyttömme Ruskan ruokatorven laajentuman ja kurouman vuoksi. Ensin tuli kohtutulehdus, kun kukaan eläinlääkäri Seinäjoella eikä lähialueilla suostunut ottamaan koiraa vastaan keskellä päivää, lähdimme päivystykseen jossa Ruska leikattiin samantien. Eläinlääkäriopiskelijan mukaan leikkaus sujui juuri kuten pitikin, mutta silti jokin meni leikkauksen jälkeen pieleen.
Ensimmäiseen viikkoon koira ei pystynyt syömään juuri mitään. Sen kerrottiin johtuvan leikkauksesta. Sama jatkui aina vaan, lopulta kun koira halusi syödä, se oksensi kaiken syömänsä ulos. Tikkien poiston jälkeen kutsui taas eläinlääkäri, jossa musertavat uutiset sitten saatiin. Ruskalla oli ruokatorven laajentuma, jonka perässä oli vielä kurouma joka esti kaiken ruuan pääsyn eteenpäin. Koira oli oma, ihana pirteä itsensä, mutta ei pystynyt syömään eikä loppujen lopuksi edes juomaan. Kotona käyminen oli äärettömän raskasta, sitä vain toivoi rakkaan kaverin paranemista mutta heti kun tyttö kävi juomassa, alkoi raju oksentaminen ja sen katsominen repi sydämeni pirstaleiksi. Keskusteltuamme asiasta, tulimme siihen tulokseen ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut kuin päästää rakas perheenjäsen kärsimyksistään. Ja se sattui. Sattui olla mukana toimenpiteessä ja nähdä sen viimeisen elämän kipinän sammuvan rakkaan lemmikin silmistä. Silti en ole katunut lopettamispäätöstä päivääkään - tiedän että Ruskan kärsimykset loppuivat siihen ja sen tiedon avulla jaksoi jatkaa eteenpäin. Jälkeenpäin olen jopa miettinyt että olisiko päätös pitänyt tehdä aiemmin, sillä kärsimys on viimeisin asia mitä omille lemmikeilleni haluan aiheuttaa.

Mielestäni viimeisen päätöksen tekemistä pitkitetään aivan liikaa. Olen yrittänyt ajatella mitä tekisin jos jollakin freteistämme todettaisiin lymfooma. Parannuskeinoa ei ole - leikkausta voidaan yrittää, mutta kasvaimet tulevat suurella todennäköisyydellä takaisin ja fretti menehtyy lopulta joka tapauksessa, tai menee niin huonoon kuntoon että lopettaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Tähänastinen kantani on ollut se että mikäli rajusti levinnyt lymfooma jollain näistä todettaisiin, ja vaikka fretti olisi sillä hetkellä vielä kuinka pirteä, niin se jäisi pöydälle. Tosipaikan tullen päätöksen tekeminen on kuitenkin äärettömän vaikeaa. Sitä miettii että voisiko sitä yhteistä aikaa olla jäljellä vielä viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Tiedä vaikka vuosi. Mutta tosiasiat täytyy tiedostaa ja lemmikin omistajana vastuu siitä viimeisestä päätöksestäkin kuuluu sinulle. On itsekästä lykätä ja lykätä päätöstä siksi että ei halua itse kokea surun tuottamaa kipua.

Yksi akitojen tunnetuimpia autoimmuunisairauksia on UDS (VKH), joka on onneksi aika harvinainen SA:han verrattuna, mutta kuitenkin riski jokaisella akitalla. Sen suhteen olen tehnyt tiukan päätöksen, että mikäli niin käsittämättömän huono tuuri kävisi että Misla siihen sairastuisi, lopetuttaisin sen siltä seisomalta. Olen lukenut UDS sairaiden koirien päiväkirjoja, enkä voi kuin ihmetellä sitä miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään vaikka lopputulos tiedetään varsin hyvin. UDS tappaa varmasti ja etenee usein rajusti, aiheuttaen koiralle paljon kipuja. Oma mielipiteeni on se että ennemmin lopetan lemmikkini silloin kun ne ovat vielä hyvässä kunnossa - eikä vasta sitten kun ei oikeasti ole enää mitään muuta vaihtoehtoa ja lemmikin elämä on pääosin kärsimystä. Toivoisin myös että pääsen lopetuttamaan kaikki lemmikkini itse. Joidenkin mielestä olisi helpompaa jos lemmikki vain löytyisi kotoa kuolleena, mikäli itselleni kävisi näin niin en todennäköisesti saisi siitä koskaan sielunrauhaa. Miettisin vain että onko rakkaalla kaverilla ollut hirveät kivut ennen kuolemaa ja sitä kuinka se on joutunut olemaan yksin viimeiseen hetkeen saakka. Haluan olla itse läsnä ja turvana kun niiden viimeisten hetkien aika tulee. Mikäli niin kuitenkin tulee käymään että joku lemmikeistäni kuolee silloin kun en itse olen paikalla, lähetetään ne ehdottomasti avattavaksi jotta kuolinsyy selvitetään varmaksi. On helpompi hengittää kun kuolinsyy on tiedossa, ja esimerkiksi sydänkohtauksellehan ei paljoa ole tehtävissä. Ja vaikkei asiaa välttämättä niin heti ajattelisikaan, voi patologisesta tutkimuksesta olla suurta hyötyä esimerkiksi kasvattajalle tulevaisuudessa, mikäli hänellä on vielä samaa linjaa käytössään.

Maailman paras tyttö.

Kadun sitä etten näyttänyt Ruskaa Pyrylle ennen sen hautaamista. Pyry itki ikäväänsä pitkän aikaa ja oli silminnähden masentunut kun kaveri lähti eikä enää tullutkaan takaisin. Vaikka Ruskan emä Poppi myöhemmin muuttikin meille Pyryn kaveriksi, ei se silti ole ollut Pyrylle sama asia kuin Ruska. Tulevaisuuden varalle olen päättänyt että sitten kun jostain fretistä aika jättää, tuodaan ikuista unta nukkuva kaveri kotiin näytille ennen jatkotoimenpiteitä, jotta muu lauma ymmärtää sen ettei siitä ole enää leikkikaveriksi. Näin voi ehkäistä monia ongelmia mitä yhden laumanjäsenen kuoltua voi seurata, kuten loputonta ikävää ja kaverin etsimistä. Eläimiä tiedetään kuolleen suruun kaverin mentyä, usein reaktiona on syömättömyyttä ja apaattisuutta. Ja jotkut kehtaavat vielä väittää etteivät eläimet omaa tunteita?
Kuten eläimet, myös ihmisetkin surevat kaikki omalla tavallaan. Itse teen sen katselemalla vanhoja kuvia ja rääkymällä silmät päästäni säännöllisin väliajoin. Sitä yllättyy itsekin miten aina vaan voi olla niin kova ikävä, vaikka tietää tehneensä oikein ja että kaverilla on nyt kaikki hyvin. Onneksi kuitenkin hyviä muistoja on paljon, pahimpina aikoina voi hymyillen muistella kaikkia kommelluksia lemmikin kanssa. Lähimmät ystäväni pitävät minua jonkinasteisena idioottina kun olen vastannut rehellisesti lemmikkieni olevan minulle heitä tärkeämpiä, mutta mitä sitä valkoisia valheita turhaan kertomaan. Edes parhain ystävä ei voi olla yhtä rehellinen kuin eläin, ja juuri se niissä on niin mahtavaa. Lemmikkini ovat minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi perheenjäseneni, niin se on, ja niin se tulee aina olemaan.
Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä näitä on tullut hankittua näin paljon. Tiedän että edessä on vielä lähes kymmenen äärimmäisen raskasta menetystä, mutta loppujen lopuksi se on vain yksi vaihe lemmikin omistamisessa. Eläin ei osaa puhua eikä kertoa tunteistaan, vaan päätöksen tekeminen kuuluu omistajalle, jonka tehtävä on lemmikistä huolehtiminen. Omistajan täytyy myös arvioida että pystyykö rakas lemmikki enää elämään sellaista elämää kuin sen kuuluu elää - onko sen elämä enää hyvää elämää.

Jokaisella ihmisellä on oma näkemyksensä siitä että koska on "oikea aika". Minun mielestäni se on silloin, kun lemmikki ei enää pysty toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään. Silloin on menty jo liian pitkälle kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Kun eläimeltä katoaa kyky liikkua, syödä tai tehdä tarpeitaan. Esimerkiksi jenkeillä tuntuu olevan todella tyly tapa pitää eläimiä hengissä väkisin loppuun saakka. Voiko sitä kutsua koiran elämäksi että molemmat takajalat on poistettu, ja eteenpäin rullaillaan koirien pyörätuolilla? Tai se että koiralta on poistettu alaleuka, ja sitä ruokitaan letkun avulla? Olen myös törmännyt kuviin joissa freteillä on käsittämättömän kokoisia kasvaimia, mutta omistajat edelleen sutivat joitain hoitavia tököttejä kasvaimiin ja ruokkivat frettejään ruiskulla, samalla kun muut tsemppaavat ja hehkuttavat omistajalle kuinka hienoa työtä ja kuinka hyvä lemmikinomistaja hän on. Minun tekee pahaa katsoa tai kuulla tällaisista tapauksista, enkä koskaan voisi itse tehdä niin kusisesti omille lemmikeilleni.
Myös kotosuomessa on ihmisiä jotka eivät tunnu ymmärtävän asioiden todellista laitaa sitten millään. Jotkut kutsuvat sitä "eläinten pelastamiseksi". Parantumatonta sairautta yritetään hoitaa väkisin, tai vakavan luonneongelman omaavaa eläintä yritetään väkisin "pelastaa" jatkamalla sen käsittelyä päivästä toiseen, vaikka eläin pelkäisikin kuollakseen. Esimerkiksi jokainen kunnollinen fretinomistaja tietää millainen fretti voi parhaimmillaan olla. Olen törmännyt tapaukseen jossa pentua ei oltu käsitelty kasvattajan luona ja uudessa kodissa juuri tippaakaan, se ahdistui ja pelkopuri rajusti sekä stressaantui äärimmäisen paljon jopa ihan pienistä asunnossa tapahtuvista muutoksista. Fretin elämää ei ole pelkääminen, ja olen todella onnellinen että omistaja loppujen lopuksi lopetti tämän tyttöparan kärsimykset.
Eläimien lopettamista paheksutaan nykyään aivan liikaa. Kun puhutaan ulkomaiden kulkukoiraongelmista, olisi näillekin mielestäni paras ratkaisu yksinkertaisesti lopettaa asianmukaisesti niistä niin suuri osa kuin vain mahdollista, ei ahtaa koiratarhoja täyteen kulkukoiria jotka todennäköisesti kuitenkin kuolevat tarhalla nestehukkaan, nälkään,  tarttuviin tauteihin tai pahimmassa tapauksessa lajitoverin hampaisiin. Kunnioitan ihmisiä jotka yrittävät etsiä kodittomille ja kulkukoirille uusia koteja, mutta kun ongelma on kasvanut noin suuriin mittoihin, se ei yksinkertaisesti riitä.
Tapahtuuko tämä kaikki siksi, että ihmiset yksinkertaisesti ovat liian pelokkaita menettämään jotain tärkeää?


Lemmikin kuolema voi olla pahimmillaan ruma ja kamala asia - tehkää te lemmikkinne lähdöstä kaunis ja rauhallinen ja sellainen kuin sen kuuluukin olla; viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle. Tästä minäkin yritän pitää kiinni; siitä, että meillä ei kenenkään tarvitse kärsiä viimeisinä päivinään.

♥ Manta

10 kommenttia:

Saara N kirjoitti...

Mä en mitään muuta lemmikkien omistamisessa pelkää ja vihaa niin paljon kuin lemmikin kuolemaa. Hamsterin, pupun ja koiran kuolemat on olleet tosi rankkoja.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, todella asiallisesta kirjoituksesta! Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Lemmikin hyvästeleminen on vaikeaa, mutta jos lemmikki ei pysty tekemään sitä mihin se on luotu, lopetus on hyväksi lemmikin elämänlaatua ajatellen. Ja varsinkin jos tiedetään että hoidoista ei ole mitään apua. Toki, jos lemmikillä on mahdollisuus normaaliin elämään hoitojen jälkeen niin kyllä minä sitten tekisin kaikkeni rakkaan ystäväni puolesta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen kyllä eri mieltä tuosta kulkukoira-asiasta. Monia kulkukoiriahan voidaan pelastaa. Eri asia, jos koira on todella sairas tai pahasti luonnevikainen. Minun mielestäni kodittomien koirien auttajat tekevät todella arvokasta työtä, ja monet bulgarialaiset ja espanjalaiset koirat ovat saaneet Suomesta pysyviä koteja, ja ovat voineet elää onnellisina. Tuo "ei niitä kuitenkaan saada kaikkia pelastettua"-mentaliteetti on suoraan sanottuna täysin p*rseestä. Me pelastetaan ne mitkä pystytään! Ja monissa koiratarhoissa (jotka siis adoptoivat koiria myös Suomeen) on suhteellisen hyvät tilat ja ihmiset työskentelevät niissä vapaaehtoisina. On surullinen totuus, että niihinkin mahtuu vain rajallinen määrä koiria, ja jotkut elävät tarhoissa loppuelämänsä, mutta niin se vaan on. Ystäväni koira löydettiin kulkukoirana Venäjältä, ja nyt hän on yksi kilteimmistä koirista mitä tunnen. Kulkukoiraongelmat esimerkiksi Romaniassa kumpuavat ihmisten tietämättömyydestä. Koira on heille arvoton, ja vaikkapa juuri Romaniassa kulkukoirat ovat usein pienten lasten "leikkikaluja", ja koiria hylätään surutta tehdasalueille ja kaatopaikoille. Ei me voida niitä kaikkia pelastaa, se on täysin totta. Mutta kyllä me voidaan jotain niiden hyväksi tehdä. Hämmästyttää joidenkin ihmisten asenne - heidän mielestään koirat on parasta lopettaa rauhallisesti ja asianmukaisesti kuin että vaivautuisi työskentelemään pitkäjänteisesti asian hyväksi. Jossain menee tietysti raja, se on selvää. En itsekään hyväksy sitä, että esimerkiksi koiria ahdetaan Jenkeissä puolisokeina pyörätuoleihin. Se ei ole enää mitään elämää. Mutta kulkukoirien pelastamiseksi tehty työ on arvokasta ja tuotteliasta.

Anonyymi kirjoitti...

Olipas kovin ajattelemaan pistävä teksti. Kiitos tämän postauksen, olen eilisestä asti pillittänyt katsellen edesmenneen koirani kuvia. :D

mantu kirjoitti...

Saara N, rakkaista lemmikeistä luopuminen on tosiaan todella raskasta. Viha on kuitenkin ehkä vähän väärä sana sitä kuvaamaan, mutta mukavaa se ei missään nimessä koskaan ole. :(

Anonyymi1, kiitos kommentistasi! Juurikin näin, enkä itse näe järkeä lähteä tekemään suuria leikkauksia esim. todella vanhalle eläimelle, jonka peruskunto on jo muutenkin alkanut hiipumaan. Mutta ehdottomasti jos nuori koira sairastuu niin paranemisen eteen täytyy tehdä kaikkensa, kunhan sitä ei tehdä lemmikin kustannuksella. Me olisimme voineet vielä hoidattaa Ruskan ruokatorven kurouman pallolaajennuksella, mutta se ei olisi auttanut ruokatorven laajentumaan mitenkään joten olisi ollut turhaa lähteä kuskaamaan sitä Helsinkiin operoitavaksi, oksentelu olisi silti jatkunut.

Anonyymi2, kerroin itsekin kunnioittavani ihmisiä jotka näkevät vaivaa kulkukoirien pelastamisen eteen. Ikävä kyllä kaikilla tarhoilla koirien olot eivät ole edes lähellä sitä mitä koira oikeasti vaatii. Romianiassa arvellaan olevan jopa viisi miljoonaa kulkukoiraa. Täytyy olla realistinen - on mahdotonta että kaikki nämä koirat saataisiin pelastettua ja että kaikille niille löytyisi hyvät kodit. Tietysti on hienoa että joka päivä joku kulkukoira löytää hyvän loppuelämän kodin, mutta samaan aikaan 100 muuta kulkukoiraa potkitaan hengiltä tai ne kuolevat nälkään kaduilla. Olisi hyvä jos ongelma hoidettaisiin kerralla kuntoon, ja jatkoon keskityttäisiin kunnolla esim steriloimalla ja kastroimalla kulkukoiria. Koira ei tiedä tai osaa odottaa kuolemaansa, asianmukainen lopetus ei tuota kärsimystä kenellekään.

Anonyymi3, höh, ikävää kuulla tuottaneensa surua tämän tekstin takia. Paljon voimia sinne! <3

Anonyymi kirjoitti...

Joo hyvä juttu! Must kaikki koirat jotka on purru ihmistä tai toista koiraa pitää heti lopettaa!!
Mitä niitä tarttee opetta pois tavoistaan sanokoot eläinlääkärit mitä tahansa.

Anonyymi kirjoitti...

En kyllä vieläkään ymmärrä tuota sun "ei me kuitenkaan voida kaikkia pelastaa joten tapetaan kaikki kerralla"-mentaliteettia. Samalla logiikallahan meidän pitäisi lopettaa kaikki pimeissä oloissa syntyneet fretit, kun sekin ongelma on karannut käsistä.

mantu kirjoitti...

Anonyymi1, en edes vaivaudu vastaamaan.

Anonyymi2, ainoa "pieni" ero onkin siinä että puskiksilta lähtöisin olevat fretit kuitenkin voivat päätyä hyviinkin koteihin elämään. Kulkukoirat näkevät nälkää kaduilla ja sairastavat ja levittävät monia tarttuvia tauteja. Ei kulkukoirista ja puskakasvattajilta lähtöisin olevista freteistä voida edes puhua samassa lauseessa.

Yoti Mix kirjoitti...

Hyvä ja asiallinen teksti todella tärkeästä aiheesta.

Sara kirjoitti...

Itse menetin perheemme koiran yksi ja puoli vuotta sitten. Kesällä tulee kaksi vuotta. Muistan, että olin mökillä syömässä ja äiti laittoi minulle viestin, että Hantta menehtyi klo.... en ehtinyt edes lukea viestiä loppuun kun aloin itkemään. Itkin koko päivän. Minulle sanottiin, että Hanttaa ei välttämättä ole enään kun tulen mökiltä, joten hyvästelin Hantan onneksi jo silloin.

Edelleenkin itken Hantan muistolle (tätä kirjoittaessanikin). Hantta oli silloin 15 vuotias Pyreneitten paimenkoira ja olin tuntenut Hantan jo syntymästäni asti. (Oli perheessä jo vuoden ennen kuin synnyin)

R.I.P. Hantta♥

Lähetä kommentti