lauantai 22. helmikuuta 2014

Miksi bloggaus?

Tassujen tahdissa -blogi on ollut nyt pystyssä liki kaksi ja puoli vuotta. Päätinkin sen 200 postauksen kunniaksi kirjoittaa hieman ajatuksiani blogin kirjoittamisesta.

Olin pohtinut blogin aloittamista jo pidemmän aikaa, ja kun ystäväni sitten pisti oman frettiaiheisen bloginsa pystyyn, rohkaistuin minäkin yrittämään. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, ja kun tässä viime vuosina ei ole kauheasti tullut koulussa vietettyä aikaa niin ei sitä sitten ole päässyt mitään kirjoittelemaankaan. Siinä on ensimmäinen ja erittäin hyvä syy sille miksi itse pidän blogin kirjoittamisesta! Pääsen kirjoittamaan, mutta suurin plussa on se että saan kirjoittaa juuri siitä mistä tykkään. Sekä tietenkin juuri siihen kellonaikaan mikä itselleni sopii.
Luen itse jonkin verran erilaisia blogeja. En ole kriittinen aihepiirin suhteen, luen sekä eläin- että lifestyleblogeja. Etenkin lifestylebloggaajille kirjoittamisesta voi olla todella suurta hyötyä - moni suomalainenkin bloggaaja elättää itsensä blogin kirjoittamisella ja saa näin ollen myös suuria etuja yhteistyökumppaneiltaan. Luen itsekin paria tällaista blogia, eikä sitä osaa kuin olla iloinen blogin kirjoittajan puolesta kun kaikki se vaivannäkö on palkittu loppujen lopuksi sillä että blogin kirjoittamisesta on tullut työ.

Mietin itsekin joskus lifestyleblogin perustamista. Siinä tosin on oli muutamia mutkia matkassa - en ymmärrä pukeutumisesta yhtikäs mitään. Saati meikkaamisesta, hajuvesistä, koruista tai mistään muustakaan tyttöjen jutuista. Oman lifestyleblogini päivän asu -postaukset olisivat hyvin yksipuolisia, "tänään päällä hirvihaalari.." "tänään pidin pinkkiä haalaria!". :D Ei siis minun juttuni ollenkaan. Enkä halua tuhlata rahojani jatkuvasti uusiin kledjuihin kun on elukoitakin elätettävänä. Olen kuitenkin saanut hyviä vinkkejä lifestyleblogeista, esimerkiksi hiusdonitsi on sellainen johon olen ihastunut kovasti heti kun opin sitä käyttämään. Nykyisin ihan ehdoton suosikki näyttelyissä, näyttää siistiltä eivätkä hiukset tule silmille!
 


Eläinblogeillakin alkaa nykyään olla yhä enemmän ja enemmän mahdollisuuksia erilaisiin yhteistyösopimuksiin eri lemmikkieläintarvikeliikkeiden kanssa. Eläinblogien lukijakunnat ovat kuitenkin monin verroin suppeampia kuin suosituimpien lifestyleblogien, joten mielestäni on ihan ymmärrettävääkin ettei (tietääkseni) kukaan eläinbloggaaja pysty ihan itseään elättämään blogin kirjoittamisella, vaikkakin yhteistyön mukana tuomat sponsoroinnit voivat helpottaa eläinten ruoka- ja tarvikehankintojen kanssa. Blogiyhteistyön myötä bloggaaja saa myös paljon uutta sisältöä blogiinsa.
Tassujen tahdissa -blogi saikin ensimmäisen yhteistyökumppaninsa. Sopimusneuvottelut Musti ja Mirrin kanssa ovat edenneet siihen että nimet on laitettu papereihin ja blogiyhteistyömme voi alkaa. Olen iloinen saamastani mahdollisuudesta, sillä asioimme muutenkin usein Musti ja Mirrin liikkeessä ja sieltä löytyy kaikkea sekä freteille että koiralle. Shampoot, hiekkalaatikot, öljyt, lelut, kantokopat, kevythäkit, herkut ja aktivointilelut jotka nurkissamme tällä hetkellä pyörivät, ovat lähes poikkeuksetta peräisin heidän valikoimistaan. Joten miksi olisin sanonut "ei" mahtavalle tilaisuudelle? Jatkossa blogissa tullaan siis näkemään jonkin verran erilaisia tuotearvosteluja Musti ja Mirrin tuotteista, joista toivon kovasti olevan hyötyä myös lukijoillemme!

Palataksemme kuitenkin hiukan syvemmälle itse aiheeseen; millainen on hyvä blogi? Olette tietenkin vapaita kertomaan myös oman mielipiteenne asiaan. Minun mielestäni blogissa yksi ehdottomasti tärkeimpiä asioita on ensivaikutelma, useimmiten siis ulkoasu. Pidän itse yksinkertaisista mutta yksityiskohtaisista ulkoasuista, blogin on oltava ilo silmälle jotta sitä jaksaa pidempiä aikoja selaillakin. Jos blogiin on panostettu ulkoasun puolesta, on samoin tehty usein myös sisällön kanssa.
Vaikka olenkin natsi blogien ulkoasujen suhteen, niin tietenkin sisältö on ratkaisevassa osassa. Nautin sellaisten blogien lukemisesta, joista selvästi huokuu se että kirjoittaja itse nauttii kirjoittamisesta eikä blogiin rustailu ole pakkopullaa. Olen törmännyt moniin sellaisiin blogeihin joiden jokaiset tekstit sisältävät jonkinlaista lukijoiden kalastelua, tai sitten blogin kirjoittaja itse marisee niitä erilaisilla foorumeilla ympäri internetiä. Blogin ja etenkin tiettyjen postausten mainostaminen on ok, mutta sopivissa määrin. En pysty suhtautumaan vakavasti blogeihin joiden kirjoittaja osallistuu ns. lukijavaihtoihin (jos sä liityt mun blogin lukijaks ni mä liityn sun), ja kaiken huippu on marttyyrisointi siitä kuinka lukijamäärä on taas tippunut ja sivujen katseluja on vähemmän kuin edellisellä viikolla. Who cares?

Kirjoitan itse blogia vain itselleni. Välillä on tietysti mukava hiukan huomioida lukijoita esimerkiksi kysymys- tai toivepostausten, sekä erilaisten kampanjoiden ja arvontojen välityksellä, mutta minulle blogini perimmäinen tarkoitus on viihdyttää itseäni, tapa merkitä asioita muistiin. En myöskään harrasta mitään kuvapalveluja, joten blogi on oiva tapa jakaa omasta mielestäni onnistuneimpia otoksia. Yksi huikeista jutuista on se että tästä omasta "hauskanpidostani" voi oikeasti olla jollekulle hyötyä. Jaan mielelläni tietoutta freteistä, ja jos yksikin ihminen löytää täältä vastauksia kysymyksiinsä, niin olen onnistunut tehtävässäni hyvin.

Välillä blogin kirjoittaminen vituttaa. On fakta, että mitä suositummaksi blogi tulee, sitä enemmän myös sitä kökköä ja sivistymätöntä kommenttia saa. Olen sallinut anonyymin kommentoinnin sen vuoksi, että kaikilla ihmisillä ei välttämättä ole Google-tiliä, tai halua tehdä sellaista. Näinollen jos jollakulla on tärkeää kysyttävää tai muuta asiaa, on kommentointi mahdollista. Valitettavasti lähes päivittäin kuitenkin tulee trolleja tai ihan silkkaa vinkumista minun mielipiteistäni, eläimistäni, tavoistani pitää blogia tai muusta vastaavasta. Tottakai jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta niin tyly minäkään en ole että haukkuisin pystyyn kaikki jotka suunsa avaavat ja ovat vähänkin eri mieltä kuin mitä itse olen. Onneksi lukijakuntaan kuuluu kuitenkin niitä vakiotyyppejäkin joiden kommentit jaksavat aina piristää päivää, silti mietin usein että pitäisikö anonyymikommentointi sittenkin poistaa käytöstä kun ihmisillä tuntuu olevan liikaa vapaa-aikaa ja hauleja persposkissaan.

Noh, kaikesta huolimatta sitä on vain tullut jatkettua. Enkä häpeä myöntää että olen erittäin tyytyväinen blogiini - olen nähnyt sen eteen vaivaa, välillä jopa saanut myös kiitosta siitä. Yhteistyösopimus on yksi niitä pykäliä mihin olen toivonut bloggaamisella pääseväni, jatkossakin aion pyrkiä siihen että Tassujen tahdissa -blogi on mukava, raikas ja kiinnostava kokemus uusille lukijoille.

Kaiken tämän blogispekulaation kunniaksi päätinkin siis pitää pitkästä aikaa linkitä blogisi -postauksen! Aiemmat suosikkini löytyvät tästä postauksesta. Jotta peli olisi reilua, niin aiemmilla voittajilla ei ole oikeutta osallistua tällä kertaa, pahoitteluni! Omat ystäväni varmaan muistavat myös olla osallistumatta, nyt annetaan mahdollisuus uusille tulokkaille!
Aikaa blogien linkitykseen on viikko, eli 1.3. lauantaihin asti. Ensiviikon lauantaina kello 23:59 ovat siis viimeiset minuutit ilmoitella blogeja mukaan. Kerro kommentissasi hiukan blogistasi ja siitä, miksi sinun mielestäsi bloggaaminen on kiva (tai epäkiva?) juttu! Valitsen jälleen kolme mielestäni parasta blogia jotka esittelen omassa postauksessaan pienen arvostelun kera.

♥ Manta

torstai 20. helmikuuta 2014

Terveydeksi!

Olin reilu viikko takaperin kuumeessa. Perjantain yövuoron aikana alkoi pikkuhiljaa kuume nousemaan, olo alkoi olla viimeisten parin tunnin aikana aika tukala mutta onneksi huippu kollegani jaksaa aina tsempata, joten työvuoro hoidettiin kunnialla loppuun ja asiakkaat olivat onnellisia saatuaan hampurilaisensa. Seuraavana päivänä ei sitten enää tsempit auttaneetkaan, kun heräsin iltapäivästä niin kuumemittari näytti lukemaa 38. Pohdin vielä että olisinko voinut mennä töihin jos olisin ympännyt itseni täyteen lääkkeitä, mutta kun tabuista huolimatta kuume jatkoi nousemista, olin enemmän kuin onnellinen siitä että sain tuuraajan yövuorooni! Koko viikonloppu menikin sitten kuumeen kourissa, L joutui hoitamaan frettien ruokinnan ja Mislan ulkona käyttämisen. Onneksi minulla on L kanssani, jos asuisin yksin tämän lauman kanssa niin olisin todennäköisesti kuollut jos olisin yrittänyt hoitaa elukoita 39.5 asteen kuumeessa. Hatunnostot kaikille sinkuille lemmikinomistajille siis!

Vaikka pyrinkin välttelemään eläimieni - etenkin frettien - käsittelyä kipeänä ollessani, jäi sairastelusta silti ikävä todiste. Kaikki kuusi frettiä ovat tällä hetkellä pahassa flunssassa, frettihuoneesta kuuluu jatkuvasti pärskintää ja välillä joillakin on vaikea hengittää. Olen täyttänyt lavuaarin kuumalla vedellä ja käynyt välillä vähän höyryhengittelemässä reppanoiden kanssa, onneksi se auttaa. Lämmöt on väännetty täysille, huone vuorattu fleeceillä ja vedet höystetty Nutrisalilla. Toivottavasti taudista päästään pian eroon, ei ole kiva katsella toisten sairastamista!
Sen verran on onneksi tapahtunut jotain hyvääkin että kiimat ovat menneet ohi molemmilla junioreilla, joten pystyin palauttamaan Navin takaisin Veetin ja Pabin seuraan. Päätin myös katsoa että kuinka käy jos pökkään Eelin tummiaisten seuraan - ei käynyt oikeastaan kuinkaan! Eeli käy silloin tällöin pyöräyttämässä Pabia, mutta ei vihamielisesti ja rajusti kuten ennen. Jonkin verran rupia Pabilla on vielä karkureissujensa jäljiltä, mutta ruvet ovat hyvin paranemaan päin eikä Eelikään niitä ole kovin paljoa lisää tehnyt. Toisella puolella huonetta ovat siis Hatti ja Taavi, jotka tulevat toimeen loistavasti Taavin kiimasta huolimatta. Mennään näin nyt ainakin kuukausi eteenpäin ja katsotaan sitten voisiko Hattia alkaa siirtää muiden joukkoon, Taavin kanssa odotellaan suosista pidempään jo pelkästään kiiman vuoksi.




Kävimme eilen Mislan kanssa visiitillä Tampereella! Kävin ensin pyörähtämässä Barffinetissä, molemmat pakastimet ovat nyt niin täynnä ettei sinne mahtuisi enää hiirtäkään. Tosin tämäkin on vain väliaikaista unelmaa, fretit kun syövät tällä hetkellä viikossa liki 5 kiloa lihaa ja Misla suunnilleen saman verran.. Lihaostosten jälkeen suuntasimme Mislan kasvattajan Riinan luo. Pestiin ja laitettiin koira hienoksi ja yritettiin nappailla muutamia kuvia. Karvatonhan tuo koira tällä hetkellä on, joten sunnuntain Jyväskylän KV näyttelystä ei odoteta kummoisempia tuloksia. Kun nyt edes EH tulisi niin oltaisiin siihenkin tyytyväisiä. Riinan lähdettyä kouluun suuntasin itse vielä moikkaamaan Emeliinaa, käytiin mättäämässä hesesapuskaa ja saatiin Mislan kanssa molemmat hiukan maistiaisia tulevan urheiluhierojan taidoista. :) Samalla tiputettiin Emeliinalle hiukan Inupektiä ja vanhoja nukkupusseja jotka hän toimittaa muiden avustuspakettien kera eräälle yksityiselle eläinhoitolalle. Kotimatkalla sekä koiraa että omistajaa väsytti aivan julmetusti, Misla saikin vedellä sikeitä takapenkillä mutta team Misla&Mantan kuskina jouduin itse pysyttelemään hereillä ja pitämään auton tien päällä.

Lisäravinnekuuri on alkanut purra ja Mislan pohjavilla kasvaa takaisin ennätysnopeaa vauhtia. Toivottavasti turkki näyttää siedettävämmältä kun reilun parin viikon päästä on luvassa ryhmänäyttely täällä kotipuolessa Seinäjoella. Olen erittäin iloinen siitä että uusi näyttelyputkemme lähtee käyntiin tänä sunnuntaina, Mislan näyttelykalenteriin on merkitty näyttelyt jokaiselle kuukaudelle lokakuuhun saakka, joillekin kuukausille jopa kolmesta neljään näyttelyä. Tavoitteena olisi saada sertejä aimo läjä, yhteensä Mislalla on lokakuuhun mennessä 19 näyttelyt joten luulisi ainakin valioitumiseen vaadittavien sertien tulevan siihen mennessä kasaan.
Misla on mennyt meidän ahkeramman liikkumisen takia jumiin takapäästä, joten suuntasimme tänään ensimmäistä kertaa koirahierojalle. Jumit todennäköisesti ovat ihan omaa mokaani, kun liikuntaa on vuodenvaihteessa lisätty moninkertaisesti se määrä mitä edellisenä vuonna liikuttiin. Pellolla riekkumisia ennen - saati jälkeen - ei ole juurikaan verrytelty, joten ihmekös tuo jos jumeja tulee. Misla käyttäytyi hierojalla oikein fiksusti ja rauhallisesti, vaikka hierojatäti alkuun olikin ihan superihana uusi tuttavuus tytön mielestä! Jatkossa ruvetaan käymään hierojalla säännöllisesti, vähintään puolentoista kuukauden välein, jotta pahoja jumeksia ei pääse syntymään.




Mislan kuvankaunis emä Kami.
Nyt keskitytään siis lepäilyyn ja näyttelyihin valmistautumiseen Mislan kanssa ja yritetään parannella näätäpolot kuntoon. Saas nähdä koska pötkölauma päättää aloittaa talviturkin tiputtamisen, odotan sitä kyllä kaikkea muuta kuin innolla. Edessäni on pari lärpäkestä blogiin liittyen jotka pitäisi allekirjoittaa! Tästä kuitenkin enemmän informaatiota viikonloppuna. :)

♥ Manta

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lemmikin poismeno

Surullinen, mutta jokaiselle lemmikinomistajalle (paitsi niille, jotka lemmikkinsä dumppaavat pois syystä tai toisesta) väistämätön asia; lemmikin kuolema. Halusin kirjoittaa aiheesta sillä lemmikin poismenoon ja etenkin sitä edeltävään aikaan suhtaudutaan monin tavoin, nyt siis hiukan omaa näkökantaani asiaan. Kuulen mielelläni myös teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne asiaan liittyen!

Olen menettänyt kolme lemmikkiä. Ensimmäinen oli pupu, josta en muista muuta kuin sen nimen ja sen että minkä värinen se oli. Tätä en siis ole koskaan osannut surra, kun ei kaverista minkäänlaisia muistikuvia olekaan. Toinen oli meille eläkepäiviä viettämään tullut hermeliinikani, joka kerkesikin asua kotonamme muutaman vuoden ajan. Siiri-kani oli todella hauska tapaus, se oli todella sisukas pieni kiukkupussi mutta nautti kuitenkin silittelystä ja sylissä jököttämisestä. Tulin surulliseksi kun kuulin että pupu oli täytynyt lopettaa, mutta se suru oli kuitenkin nopeasti käsitelty ja tietysti jäljellä ovat vain hyvät muistot. Rankin menetys tähän mennessä tapahtui reilut puolitoista vuotta sitten, kun jouduimme lopettamaan suomenlapinkoiratyttömme Ruskan ruokatorven laajentuman ja kurouman vuoksi. Ensin tuli kohtutulehdus, kun kukaan eläinlääkäri Seinäjoella eikä lähialueilla suostunut ottamaan koiraa vastaan keskellä päivää, lähdimme päivystykseen jossa Ruska leikattiin samantien. Eläinlääkäriopiskelijan mukaan leikkaus sujui juuri kuten pitikin, mutta silti jokin meni leikkauksen jälkeen pieleen.
Ensimmäiseen viikkoon koira ei pystynyt syömään juuri mitään. Sen kerrottiin johtuvan leikkauksesta. Sama jatkui aina vaan, lopulta kun koira halusi syödä, se oksensi kaiken syömänsä ulos. Tikkien poiston jälkeen kutsui taas eläinlääkäri, jossa musertavat uutiset sitten saatiin. Ruskalla oli ruokatorven laajentuma, jonka perässä oli vielä kurouma joka esti kaiken ruuan pääsyn eteenpäin. Koira oli oma, ihana pirteä itsensä, mutta ei pystynyt syömään eikä loppujen lopuksi edes juomaan. Kotona käyminen oli äärettömän raskasta, sitä vain toivoi rakkaan kaverin paranemista mutta heti kun tyttö kävi juomassa, alkoi raju oksentaminen ja sen katsominen repi sydämeni pirstaleiksi. Keskusteltuamme asiasta, tulimme siihen tulokseen ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut kuin päästää rakas perheenjäsen kärsimyksistään. Ja se sattui. Sattui olla mukana toimenpiteessä ja nähdä sen viimeisen elämän kipinän sammuvan rakkaan lemmikin silmistä. Silti en ole katunut lopettamispäätöstä päivääkään - tiedän että Ruskan kärsimykset loppuivat siihen ja sen tiedon avulla jaksoi jatkaa eteenpäin. Jälkeenpäin olen jopa miettinyt että olisiko päätös pitänyt tehdä aiemmin, sillä kärsimys on viimeisin asia mitä omille lemmikeilleni haluan aiheuttaa.

Mielestäni viimeisen päätöksen tekemistä pitkitetään aivan liikaa. Olen yrittänyt ajatella mitä tekisin jos jollakin freteistämme todettaisiin lymfooma. Parannuskeinoa ei ole - leikkausta voidaan yrittää, mutta kasvaimet tulevat suurella todennäköisyydellä takaisin ja fretti menehtyy lopulta joka tapauksessa, tai menee niin huonoon kuntoon että lopettaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Tähänastinen kantani on ollut se että mikäli rajusti levinnyt lymfooma jollain näistä todettaisiin, ja vaikka fretti olisi sillä hetkellä vielä kuinka pirteä, niin se jäisi pöydälle. Tosipaikan tullen päätöksen tekeminen on kuitenkin äärettömän vaikeaa. Sitä miettii että voisiko sitä yhteistä aikaa olla jäljellä vielä viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Tiedä vaikka vuosi. Mutta tosiasiat täytyy tiedostaa ja lemmikin omistajana vastuu siitä viimeisestä päätöksestäkin kuuluu sinulle. On itsekästä lykätä ja lykätä päätöstä siksi että ei halua itse kokea surun tuottamaa kipua.

Yksi akitojen tunnetuimpia autoimmuunisairauksia on UDS (VKH), joka on onneksi aika harvinainen SA:han verrattuna, mutta kuitenkin riski jokaisella akitalla. Sen suhteen olen tehnyt tiukan päätöksen, että mikäli niin käsittämättömän huono tuuri kävisi että Misla siihen sairastuisi, lopetuttaisin sen siltä seisomalta. Olen lukenut UDS sairaiden koirien päiväkirjoja, enkä voi kuin ihmetellä sitä miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään vaikka lopputulos tiedetään varsin hyvin. UDS tappaa varmasti ja etenee usein rajusti, aiheuttaen koiralle paljon kipuja. Oma mielipiteeni on se että ennemmin lopetan lemmikkini silloin kun ne ovat vielä hyvässä kunnossa - eikä vasta sitten kun ei oikeasti ole enää mitään muuta vaihtoehtoa ja lemmikin elämä on pääosin kärsimystä. Toivoisin myös että pääsen lopetuttamaan kaikki lemmikkini itse. Joidenkin mielestä olisi helpompaa jos lemmikki vain löytyisi kotoa kuolleena, mikäli itselleni kävisi näin niin en todennäköisesti saisi siitä koskaan sielunrauhaa. Miettisin vain että onko rakkaalla kaverilla ollut hirveät kivut ennen kuolemaa ja sitä kuinka se on joutunut olemaan yksin viimeiseen hetkeen saakka. Haluan olla itse läsnä ja turvana kun niiden viimeisten hetkien aika tulee. Mikäli niin kuitenkin tulee käymään että joku lemmikeistäni kuolee silloin kun en itse olen paikalla, lähetetään ne ehdottomasti avattavaksi jotta kuolinsyy selvitetään varmaksi. On helpompi hengittää kun kuolinsyy on tiedossa, ja esimerkiksi sydänkohtauksellehan ei paljoa ole tehtävissä. Ja vaikkei asiaa välttämättä niin heti ajattelisikaan, voi patologisesta tutkimuksesta olla suurta hyötyä esimerkiksi kasvattajalle tulevaisuudessa, mikäli hänellä on vielä samaa linjaa käytössään.

Maailman paras tyttö.

Kadun sitä etten näyttänyt Ruskaa Pyrylle ennen sen hautaamista. Pyry itki ikäväänsä pitkän aikaa ja oli silminnähden masentunut kun kaveri lähti eikä enää tullutkaan takaisin. Vaikka Ruskan emä Poppi myöhemmin muuttikin meille Pyryn kaveriksi, ei se silti ole ollut Pyrylle sama asia kuin Ruska. Tulevaisuuden varalle olen päättänyt että sitten kun jostain fretistä aika jättää, tuodaan ikuista unta nukkuva kaveri kotiin näytille ennen jatkotoimenpiteitä, jotta muu lauma ymmärtää sen ettei siitä ole enää leikkikaveriksi. Näin voi ehkäistä monia ongelmia mitä yhden laumanjäsenen kuoltua voi seurata, kuten loputonta ikävää ja kaverin etsimistä. Eläimiä tiedetään kuolleen suruun kaverin mentyä, usein reaktiona on syömättömyyttä ja apaattisuutta. Ja jotkut kehtaavat vielä väittää etteivät eläimet omaa tunteita?
Kuten eläimet, myös ihmisetkin surevat kaikki omalla tavallaan. Itse teen sen katselemalla vanhoja kuvia ja rääkymällä silmät päästäni säännöllisin väliajoin. Sitä yllättyy itsekin miten aina vaan voi olla niin kova ikävä, vaikka tietää tehneensä oikein ja että kaverilla on nyt kaikki hyvin. Onneksi kuitenkin hyviä muistoja on paljon, pahimpina aikoina voi hymyillen muistella kaikkia kommelluksia lemmikin kanssa. Lähimmät ystäväni pitävät minua jonkinasteisena idioottina kun olen vastannut rehellisesti lemmikkieni olevan minulle heitä tärkeämpiä, mutta mitä sitä valkoisia valheita turhaan kertomaan. Edes parhain ystävä ei voi olla yhtä rehellinen kuin eläin, ja juuri se niissä on niin mahtavaa. Lemmikkini ovat minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi perheenjäseneni, niin se on, ja niin se tulee aina olemaan.
Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä näitä on tullut hankittua näin paljon. Tiedän että edessä on vielä lähes kymmenen äärimmäisen raskasta menetystä, mutta loppujen lopuksi se on vain yksi vaihe lemmikin omistamisessa. Eläin ei osaa puhua eikä kertoa tunteistaan, vaan päätöksen tekeminen kuuluu omistajalle, jonka tehtävä on lemmikistä huolehtiminen. Omistajan täytyy myös arvioida että pystyykö rakas lemmikki enää elämään sellaista elämää kuin sen kuuluu elää - onko sen elämä enää hyvää elämää.

Jokaisella ihmisellä on oma näkemyksensä siitä että koska on "oikea aika". Minun mielestäni se on silloin, kun lemmikki ei enää pysty toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään. Silloin on menty jo liian pitkälle kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Kun eläimeltä katoaa kyky liikkua, syödä tai tehdä tarpeitaan. Esimerkiksi jenkeillä tuntuu olevan todella tyly tapa pitää eläimiä hengissä väkisin loppuun saakka. Voiko sitä kutsua koiran elämäksi että molemmat takajalat on poistettu, ja eteenpäin rullaillaan koirien pyörätuolilla? Tai se että koiralta on poistettu alaleuka, ja sitä ruokitaan letkun avulla? Olen myös törmännyt kuviin joissa freteillä on käsittämättömän kokoisia kasvaimia, mutta omistajat edelleen sutivat joitain hoitavia tököttejä kasvaimiin ja ruokkivat frettejään ruiskulla, samalla kun muut tsemppaavat ja hehkuttavat omistajalle kuinka hienoa työtä ja kuinka hyvä lemmikinomistaja hän on. Minun tekee pahaa katsoa tai kuulla tällaisista tapauksista, enkä koskaan voisi itse tehdä niin kusisesti omille lemmikeilleni.
Myös kotosuomessa on ihmisiä jotka eivät tunnu ymmärtävän asioiden todellista laitaa sitten millään. Jotkut kutsuvat sitä "eläinten pelastamiseksi". Parantumatonta sairautta yritetään hoitaa väkisin, tai vakavan luonneongelman omaavaa eläintä yritetään väkisin "pelastaa" jatkamalla sen käsittelyä päivästä toiseen, vaikka eläin pelkäisikin kuollakseen. Esimerkiksi jokainen kunnollinen fretinomistaja tietää millainen fretti voi parhaimmillaan olla. Olen törmännyt tapaukseen jossa pentua ei oltu käsitelty kasvattajan luona ja uudessa kodissa juuri tippaakaan, se ahdistui ja pelkopuri rajusti sekä stressaantui äärimmäisen paljon jopa ihan pienistä asunnossa tapahtuvista muutoksista. Fretin elämää ei ole pelkääminen, ja olen todella onnellinen että omistaja loppujen lopuksi lopetti tämän tyttöparan kärsimykset.
Eläimien lopettamista paheksutaan nykyään aivan liikaa. Kun puhutaan ulkomaiden kulkukoiraongelmista, olisi näillekin mielestäni paras ratkaisu yksinkertaisesti lopettaa asianmukaisesti niistä niin suuri osa kuin vain mahdollista, ei ahtaa koiratarhoja täyteen kulkukoiria jotka todennäköisesti kuitenkin kuolevat tarhalla nestehukkaan, nälkään,  tarttuviin tauteihin tai pahimmassa tapauksessa lajitoverin hampaisiin. Kunnioitan ihmisiä jotka yrittävät etsiä kodittomille ja kulkukoirille uusia koteja, mutta kun ongelma on kasvanut noin suuriin mittoihin, se ei yksinkertaisesti riitä.
Tapahtuuko tämä kaikki siksi, että ihmiset yksinkertaisesti ovat liian pelokkaita menettämään jotain tärkeää?


Lemmikin kuolema voi olla pahimmillaan ruma ja kamala asia - tehkää te lemmikkinne lähdöstä kaunis ja rauhallinen ja sellainen kuin sen kuuluukin olla; viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle. Tästä minäkin yritän pitää kiinni; siitä, että meillä ei kenenkään tarvitse kärsiä viimeisinä päivinään.

♥ Manta

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää! ♥

Tämä kuva on täällä vilahtanut aiemminkin, mutta ajattelin sen olevan niin tilanteeseen sopiva että halusin julkaista kuvan uudelleen. :) Meidän koko poppoo toivottaa lukijoilleen oikein mukavaa ystävänpäivää!

Kuvassa ystäväni japaninpystykorva Meli (Lumivyöryn Xtra Xpressive) ja Eeli. :)

♥ Manta

Misla pellolla 200 lasissa!

Olen yrittänyt pitää nyt kiinni siitä että käymme Mislan kanssa edes sen pari kertaa viikkoon juoksentelemassa vapaana tuolla landella. Todella hienosti on sujunut kaikilla kerroilla, ja pari päivää sitten uskaltauduin jopa menemään Mislan kanssa kaksin pellolle - ilman toista ihmistä tai koirakaveria siis. Ja sehän meni hienosti! Tyttö kuunteli paremmin kuin hyvin, vaikka välillä pitikin hetki tuumata että jaksaako taas juosta takaisin sitä typerää mammaa katsomaan. Juoksihan se kuitenkin kun palkkakin oli kohdallaan. :) Tässä vähän kuvasatoa parin päivän takaa, pikkuhiljaa alkaa paremman objektiivin hankinta kutkutella mielessä jotta pääsisi hyödyntämään kamerankin ominaisuuksia oikein kunnolla, mutta koitetaan nyt pärjätä tällä vielä hetki. Ja tosiaan, tämä on Tassujen tahdissa -blogin postaus numero 200! Woop woop!







♥ Manta

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Miten niin "ei kiinnosta"?

Tutkiskelin eräänä päivänä KoiraNettiä, jonka seurauksena harmistuin pahimman kerran. Tutkin ensimmäisen koirani (joka siis täyttää tämän vuoden loppupuolella 10 vuotta) sukutietoja, ja sain selville että Pyryn emä on kuollut himpun reilu vuosi sitten. Uutinen oli pysäyttävä, ei siksi, että olisin tuntenut tämän koiran ja surrut omistajien puolesta, vaan siksi että kyseessä on oman koirani emä. Ikää koiralla oli kuollessaan yhdeksän ja puoli vuotta. Myös Pyryn emän emä on kuollut reilun yhdeksän vuoden iässä, kuolinsyyksi ilmoitettuna syöpä; pernan, sydämen ja verisuonijärjestelmän kasvain. Pyryn isällä taasen on todettu kaihi ja jokin toinen silmäsairaus, mutta koska tietoja ei ole päivitetty muutamaan vuoteen, ei sairauden etenemisestä saati siitä vieläkö koirassa henki pihisee, ole mitään tietoa.

Olin pettynyt. Äärimmäisen pettynyt. En sen vuoksi, että koirille oli ilmennyt sairauksia, vaan sen vuoksi että olin ollut niistä täysin epätietoinen. Kasvattajan kanssa emme ole olleet yhteyksissä ainakaan seitsemään vuoteen. Tarina pähkinänkuoressa menee niin että olimme luvanneet Pyryn jalostuskäyttöön eräälle toiselle kasvattajalle, mikäli terveystulokset ovat ok ja Pyrylle sadaan jonkinmoinen näyttelytulos. Eräänä kauniina päivänä Pyry kuitenkin puri nuorempaa pikkusiskoani kasvoihin, täysin puskista ja yllättäen. Emme lopettaneet koiraa, vaan ilmoitimme kasvattajalle jonka nartun Pyryn oli määrä astua, että emme aio antaa purevaa ja epävakaata koiraa jalostuskäyttöön. Siellä suunnalla ymmärrettiin se täysin, ja sanottiin ettei halua sellaista koiraa käyttääkään ja kiitettiin rehellisyydestä. Oma kasvattaja ei kuitenkaan reagoinut samoin, vaan haukkui minut pystyyn (ollessani 13v?) siitä että koira on pilattu ja että hyvä jalostusmateriaali menee hukkaan kun koira kastroidaan. Koira oli ja on aina ollut meidän oma, ei siis sijoituksessa tai jalostusoikeuksien kera myyty. Tämän jälkeen ei ole kasvattajasta kuulunut, ei ole kyselty kuulumisia saati sitten kerrottu lähisuvun terveydentilan muutoksista.
Sain myöhemmin kiinni myös Pyryn siskon omistajan. Sisko on vaihtanut kotia, mutta on edelleen elävien kirjoissa vaikkakin sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Väkisinkin sitä pysähtyy miettimään että joko tässä oikeasti täytyy alkaa asennoitua siihen, että siitä ihka ensimmäisestä omasta rakkaasta koirasta saattaa pian aika jättää. Toivottavasti ei. Olemme menossa Pyryn kanssa perjantaina eläinlääkäriin huollattamaan hampaita, katsotaan samalla onko koira perusterve ja ookoo muutenkin. Pyryn kahden veljen omistajaa en ole onnistunut jäljittämään, mikä on harmillista, sillä etenkin tässä valossa haluaisin todella tietää ovatko velipojat pysyneet terveenä vai vaivaako kenties niitäkin jotkut perinnölliset sairaudet.
 


Minulla on paha mieli siitä että koirani kasvattajaa ei kiinnosta kasvattinsa kuulumiset. Nykyään silloin tällöin eri fretti- ja koirakasvattajien sivuja selaillessa kasvattajasta jää kyllä helposti jo mututuntuma siitä, että kiinnostavatko ne kasvattien kuulumiset vai eivät. Usein se on jo kytköksissä pentuemäärään - mitä enemmän pentuja kasvattajalle syntyy, sitä useammin tuntuu olevan niin ettei kasvattaja ole kiinnostunut kuulemaan muiden kuin sijoituseläintensä kuulumisia.
Kasvattajiakin kun on kahdenlaisia. Niitä, joita kiinnostaa sekä niitä joita ei kiinnosta. Jos kasvattien kuulumiset eivät kiinnosta, on mielestäni kasvattajalla jo omissa kasvatusperiaatteissaan puutteita. Kasvattajat valitsevat linjanjatkajat tulevaisuutta varten lähes jokaisesta pentueesta. Silloin kun kasvattaja ei ole yhteydessä kasvattiensa omistajiin, hän ei voi tietää niiden terveystilanteesta tai jopa mahdollisista luonneongelmista, ellei joku valveutunut koiranomistaja ole terveystietoja päivitellyt KoiraNettiin tai mahdollisesti rotuyhdistyksen pitämälle terveyspalstalle. Kuinka kasvattaja edes pystyy hyvällä omallatunnolla ja rauhallisin mielin kasvattamaan koiralla, jonka sisaruksien tilanteesta ei ole harmaata hajua? Pyryn siskolla on ollut myös pentue, josta ei tosin ole enää linjaa jatkettu. En tiedä onko syy tähän se että kasvattaja lopetti rodun kasvattamisen, vai onko syy jokin muu.

Jälleen kerran en voisi olla onnellisempi siitä että Misla on tullut minulle juuri Riinalta. Heti ensitöikseen minulle on tehty selväksi millaisia rasitteita Mislan suvusta löytyy, niin läheltä kuin vähän kauempaakin. Olen itse tiedostanut riskit jo silloin kun akitan hankintaa ryhdyin tosissani suunnittelemaan, mutta rehellisyys ja avoimuus antaa kasvattajastakin osaavan ja luotettavan kuvan. Etenkin akitoiden suhteen joiden terveystilanne on mitä on, ei salailu ja asioiden "unohtaminen" vie rotua eteenpäin tippaakaan, vaan päinvastoin.
Yhteistyömme Riinan kanssa sujuu loistavasti. Alustavasti olemme jo sopineet että Mislan tytär tulee muuttamaan meille myös sijoitukseen, enkä epäröi tätä suunnitemaa laisinkaan. Itselläni on hyvä olo siitä että kasvattaja todella välittää kaikista kasvateistaan yhtä paljon ja on kiinnostunut kuulemaan niiden kuulumisia sekä on halukas tietämään kaiken niiden terveydentilasta. Meille kaikille kasvattien omistajille on ilmoitettu heti kun tietoon on tullut uusi SA-tapaus tai muu sairaus lähi- tai vähän kauempaa suvusta. Ja juuri näin sen mielestäni kuuluisikin olla. Hyvän ystäväni omistaman bordercollien veljellä todettiin OCD pentuiässä, eikä kasvattaja ollut vaivautunut ilmoittamaan asiasta kyseisen koiran sisarusten omistajille. Uskomatonta, mutta totta. Onneksi tieto kulkee edes harrastajien välillä eri foorumeiden ja puskaradion välityksellä, mutta mielestäni on kasvattajan tehtävä ilmoittaa kasvattiensa omistajille koiran lähisukulaisten sairauksista. Aina.
Piittaamattomat kasvattajat ovat syöpä jokaisen eläinlajin harrastajien keskuudessa. Niitä löytyy niin koira-, fretti-, kissa-, kani- kuin hevospuoleltakin. Mikäli eläimen kanssa tulee ongelmia, niin kehen muuhun sitä oikeasti ensisijaisesti turvautuu kuin kasvattajaan? Kasvattajan tulisi ainakin olla aina se henkilö, jonka puoleen voi kääntyä asiassa kuin asiassa, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Sitä kutsutaan kasvattajan tueksi.

 
Näiden toisenlaisten kasvattajien lisäksi on vielä näitä toisenlaisia omistajia. En ymmärrä niitä jotka sanovat että on "aivan sama mistä koira/fretti tulee, kun se tulee vain lemmikiksi eikä näyttelyihin vietäväksi". Kuinka kukaan voi edes ajatella näin? Vaikka ihminen olisikin niin itsekäs tai yksinkertaisesti niin tyhmä, ettei tajuaisi ajatella sitä millaista toimintaa pentua hankkiessa tukee, niin luulisi että edes se kiinnostaisi kuinka pitkään ja kuinka terveenä uudella perheenjäsenellä on mahdollisuus elää. Vastaavasti asennoidutaan siten että "minä en ainakaan halua olla kasvattajan kanssa tekemisissä ja lähetellä lemmikistäni kuvia". Juuri näiden valopäiden ansiosta puskakasvatus niin fretti- kuin koirapuolellakin rehottaa valtoimenaan, katsotaan Tori.fi:stä ilmoituksia ja haetaan lemmikki mahdollisimman läheltä, mahdollisimman halvalla. Usein nämä henkilöt eivät ole edes perehtyneet eläimen lajityypillisiin tarpeisiin saati hoitamiseen sen enempää, kuin että eläinkaupasta saa varmasti jotain kuivamuonaa jolla se kyllä pysyy hengissä, kun onhan ne pysyneet ennenkin.
Sinä päivänä kun itse kasvatan frettejä ja/tai koiria, en tule myymään pentua sellaiselle henkilölle joka ei halua pitää minua ajantasalla kasvattini kuulumisista. Tiedon kulku edistää kasvattajan työtä, enkä näe että siitä olisi omistajallekaan mitään haittaa. Harmillista tosiaan ettei ole olemassa minkäänlaista lemmikkiajokorttia, vaan kaikilla on oikeus hankkia lemmikki siinä missä tehdä tenaviakin. Ehkä joskus tulevaisuudessa tässäkin järkevöidytään.

Päätön ja hännätön postaus siitä kuinka joskus vaan ottaa päähän niin maan perhanasti. Onko teillä kokemuksia välinpitämättömästä kasvattajasta? Ikäviä yllätyksiä lemmikin kanssa?

♥ Manta